Elämäntaparemontissa eteenpäin

Tavaranraivaus ja -laskenta junnaa paikallaan, mutta elämäntaparemontin muilla alueilla on otettu varovaisia askeleita eteenpäin. Näistä eteenpäinmenoista yksi isoimmista on vasta tunnusteluvaiheessa, mutta sikäli merkittävässä sellaisessa, että asian suhteen on tullut tehtyä jotain ensikertaa vuosiin; varasin itselleni ajan puheterapeutille. R-vika on ollut lapsuudestani asti yksi elämääni hankaloittavista asioista, mutta lapsuudessa itselläni ei kuitenkaan riittänyt motivaatiota asian korjaamiseen vaikka miua silloin puheterapeutilla koetettiinkin käyttää. Sen jälkeen asia sitten jäi; teininä miua ei olisi saanut puheterapiaan kirveelläkään, kun puheterapia siirtyi oman kylän keskustaan. Opiskelijana omakustaiseen terapiaan ei olisi ollut edes varaa, ja viime vuonna määräaikaisuuksia tehdessä asunnosta vain löytyi koko ajan jotain merkittävämpiä parannuskohteita. Uusimman työsopimuksen myötä työsuhteeni kuitenkin vakinaistettiin, jolloin totesin ajan tulleen. En tiedä kauanko minulla asian kuntoon tappelemiseen menee, mutta kolmen viikon päästä tapaan puheterapeutin ensimmäistä kertaa ja sitten keskustellaan siitä miten tämän asian kanssa lähdetään etenemään.

Asiasta sovittiin äsken puhelimessa, ja nyt päällimmäisenä tunteena on jännitys. Onhan sitä viimeisen vuoden puhunut, että asialle pitäisi tehdä jotain joskus, mutta nyt jotain tapahtuu oikeasti. Jännityksessä on mukana pelkoa siitä, että en opikaan, ja että sen jälkeen minun on vain kohdattava asia sen sijaan että kuvittelen opettelevani sen joskus. Samalla mukana on hyvin paljon uteliaisuutta ja odotusta edistyksen suhteen; ehkä ongelma nyt viimein ratkeaa ja pystyn oikeasti tavaamaan nimeni niin että jokin juttu on oikeasti mahdollista varata myös puhelimessa. Tai että pääsisi viimein toistamasta miljoonaan kertaan kaikkia sanoja joissa on r ja keksimästä niille synonyymeja etenkin yritettäessä selittää jotain jollekin vähän vieraammalle ihmiselle. Tosiasia kun on, että puhevikani ja siitä nuorempana seurannut kiusaaminen on vaikuttanut suurelta osin siihen, että en voi sietää asioiden hoitamista puhelimella, en aina mielelläni kysy asioita kasvotusten ja tunnen voivani ilmaista itseäni ehdottomasti parhaiten kirjoitetun tekstin kautta (näistä viimeisin on tosin vähiten negatiivinen, sillä sen myötä minulle on kehittynyt rakkaus kirjoittamiseen; kun itsellä on ollut kova tarve ilmaista itseään, ja kirjoittaminen on tarjonnut siihen mahdollisuuden ilman puhevian väliintuloa).

Puheterapian alkua odotellessa on kuitenkin aikaa vahvistaa jo opittua uutta rutiinia; aamu- ja iltapalasmoothieita. Näistä aloitimme Tapsan kanssa iltasmoothieilla, ja kun niiden tekoon sai rutiinin syntymään, ovat ne tarjonneet myös helpon ja nopean aamupalavaihtoehdon. Tämä uusi rutiini on otettu mukaan tasapainoittamaan ruokavaliota; varmistamaan riittävää kasvisten saantia, sekä tarjoamaan hyvän pohjan johon on helppo lisätä erilaisia leseitä, siemeniä, pähkinöitä ja myslejä. Itse kun on tolkkuttoman huono syömään aamuisin mitään kiinteämpää, saa smoothien muodossa nautittua monta kertaa tukevamman ja monipuolisemman aamupalan mihin muuten ikinä pystyisin. Nyt aamupalalla onkin mehulasillisen ja mahdollisen jugurtin ohella vaihtelevasti banaaneja, omenia, melonia, kurkkua, rypäleitä, mustikoita, siemeniä... Samalla olen vihdoinkin onnistunut vähentämään työpaikan välipala-automaatista napsittuja suklaapatukoita, jotka minun piti laittaa pannaan jo miljoona vuotta sitten. Niille ei vain ole ollut niin tarvetta, vaikka joskus toki mieliteko iskeekin. Mieliteoista ei ole toki vieläkään tarkoitus hankkiutua täysin eroon, mutta jos suklaan ja muut napostelut saisi päivittäisestä kuvasta pois, pystyisi nauttimaan viikonlopun herkuitteluistakin paremmalla omatunnolla. Etenkin kun smoothietkin ovat oikeasti todella herkullisia - etenkin jos niihin ei tunge selleriä (mies intoutui kokeilemaan jotain to-del-la terveellistä ohjetta, jonka jälkeen jouduimme kumpikin toteamaan, että rajansa sillä terveellisyydelläkin ;)).  

Uusi vuosi, vanhat kujeet

Vuosi vaihtui ja uusi vuosi on alkanut hyvin lennokkaasti. Aikaa työlle, ystäville ja harrastuksille on löytynyt varsin sopivasti, mutta jostakin on joutunut myös hieman tinkimään. Tälläkertaa tinkimisen kohteena on ollut blogi, pitkälti siitä syystä, että edellämainittujen myötä keittiön tavarat ovat yhä laskematta, eikä tavaraa ole tullut muutenkaan raivattua. Eli ellei muutamia tulleita joululahjoja oteta lukuun, tavaran suhteen ollaan samoissa mihin ennen joulua jäätiin. Nyt keittiössä on kyllä tiskikone pyörimässä, ja katsoo jaksaisiko sitä sisätilojen laskentarumban viedä loppuun tänään kun kaikki keittiötavarat on saanut paikoilleen.

Mutta ennenkuin sitä starttaa uuden vuoden kunnolla käyntiin, voisi kai hieman katsoa edellistäkin. Kun toissavuonna aloitin tämän blogin, koin raivauksen olevan jo suhteellisen pitkällä; olimmehan silloin vastikään muuttaneet tähän asuntoon, ja tavaraa oli ennen muuttoa lähtenyt jo paljon tavaravirran jatkuttua myös muuton jälkeen. Silloinhan tuli jopa hieman pyöriteltyä ajatusta siitä, onko blogia mitään järkeä aloittaa enää niin loppusuoralla. Sen ajatuksen viime vuosi kumosi varsin tehokkaasti; alussa lähteneet tavavuoret olivat toki paljon isompia ja romun määrä täysin eri luokkaa kuin vielä viime vuoden alussa tai nyt. Kuitenkin vasta sen isoimman romuvuoren lähdettyä alkoi laajemmin se muutos, jossa kirjoittamisellakin on varmasti ollut isompi rooli, eli oman tavarasuhteen kartoitus ja kehittyminen. Ennen muuttoa kyseessä oli ehkä enemmän normaalia rankemmalla kädellä toteutettu muuttorutiini, josta kuitenkin lähti sitten avioeron ja muutaman muun mullistuksen myötä kutoutumaan uudenlainen tapa katsoa montaa muutakin elämässä ollutta asiaa.

Toki viime vuosi toi myös yhden toisen ison muutoksen, mikä osaltaan pakotti miettimään omaa suhdettaan ostamiseen: siirryin ensikertaa vuosien opiskelujen jälkeen kunnolla ja kokopäiväisesti työelämään, eli aloin saada säännöllistä kuukausipalkkaa. Vanhoilla ostotottumuksilla asunto olisi siis ollut entistä helpompi pakata nopeasti täyteen kaikkia ihania ale- ja kirpputorilöytöjä. Silläkin havahtuminen omaan tavarasuhteeseen sattui hyvään saumaan. Tavaramäärän lisäämisen sijaan lisääntynyt ostovoima suuntautuikin viime vuonna enemmän huonekalujen ja muutamien muiden kodintavaroiden päivittämiseen. Moni sukulaisilta ja kierrätyskeskuksilta kokoonhaalittu lastulevyhökötys poistui ja korvautui tarvittaessa jollain joka sopi paremmin omaan makuuni. Vielä ennen viime vuotta en olisi koskaan uskonut, että minulla voisi olla ikinä varaa sijoittaa useita satoja euroja dvd-hyllyyn, vaikka hylly oli sellainen johon ihastuin jo lapsena isän asuntolehtiä selatessa. Tässä kohtaa en luonnollisestikaan halua miettiä sitä euromäärää, jonka onnistuin silti aiemmin käyttämään niihin edullisiin ja todella halpoihin vaatteisiin, kirjoihin, peleihin, häkkeihin ym., joita poistin jo muuton yhteydessä säkki- ja laatikkokaupalla...

Ostovoiman lisääntyessä löysin viime vuonna myös palvelut. Opiskelijana säästäminen oli ehdoton pakko, ja esimerkiksi rikkoontuneet kengät, vaatteet ja tavarat oli edullisinta korvata uusilla kirpputorilöydöillä. Kun rahatilanne helpotti ja tavaramäärä kohtuullistui, löysin niin suutarit kuin ompelijatkin. Niille jätetyille rakkaimmille esineille saattoi kirjaimellisesti ostaa lisäaikaa korjauttamalla, ja samalla itselle vapautui lisää aikaa, kun ei tarvinnut koettaa etsiä epätoivonvimmalla uutta täydellistä (mutta naurettavan halpaa) korvaajaa rikkoutuneelle suosikille. Tämän uuden oivalluksen myötä nykyään kiinnittääkin yhä enemmän huomiota myös siihen, kuinka helposti mikäkin esine on korjattavissa; itsestäni ei ehkä saa käsityöihmistä, mutta nykyään maksan mielelläni siitä ilosta, että pystyn osaltani työllistämään niitä lähialueen toimijoita joille niitä taitoja on enemmän suotu. Ja pakko sanoa, että teetätetty vaate on arkielämän luksusta jos mikä; se että sen sijaan että pyörisi tunteja kaupoilla etsien sitä oikeaa, sovittaisi lukuisia vaihtoehtoja, turhautuisi ja lopulta luovuttaisi kokonaan tai ostaisi jotain tarpeeksi lähelle osuvaa, vain kävelee jonkun luo ja kertoo mitä hakee. Sitten sovituksessa tarvittaessa vielä tarkentaa toiveitansa, ja lopputuloksena käsissä on uniikki, itselle täydellisesti istuva vaate juuri siitä materiaalista josta halusikin. Viime vuotisen ensimmäisen hametilaukseni myötä olen enemmän kuin vakuuttunut siitä, että tilaamani vaate on enemmän kuin neljän tusinahameen arvoinen, vaikka sain sen neljän henkkamaukan hinnalla. Nyt kun vielä löytäisi jonkun joka tekisi kenkiä...

Toki viime vuonna harrastettiin myös sitä tavarakarsintaa monen kirpputoripöydällisen verran. Hävinneet tavarat olivat pitkälti sekalaisia poistoja useista eri tavararyhmistä, mutta oli mukana yksi isompikin rutistus; vierashuoneen vapauttaminen romuvaraston roolistaan. Yksistään Ropecon-viikonlopun aikana asunnosta saatiin hävitettyä 14 laatikollista sekalaista roolipeli- ja figusälpettä. Tämä oli itselleni iso asia myös sen myötä, että se jos mikä todisti etten ole tässä projektissa yksin. Alkuun kun sitä lähti toki liikkeelle omasta ahdistuksesta ja omista tavaroista, mutta pikkuhiljaa raivauksen edetessä mies tuli yhä enemmän mukaan projektiin. Kaikki Ropeconissa lähteneet tavarat olivat miehen poistoja hänen omista kokoelmistaan. Miehen lähdettyä raivaukseen mukaan kaappeihin on tullut paitsi vieläkin lisää tilaa, minä olen myös saanut aidosti kiinnostunutta keskusteluseuraa raivaukseen liittyvissä kysymyksissä. Minulla on kotona joku, jonka kanssa laatia yhdessä suunnitelmia sen suhteen, miten eri tavararyhmät rajataan, ja mitä hankintoja asuntoon tehdään, ja se tuntuu hyvältä. Vaikka kirjoista ja blogeistakin saa toki vertaistukea, eivät ne silti korvaa yhtenäistä kotirintamaa ;) Vierashuoneen vapauduttua ja rottien muutettua olohuoneeseen, sitä on tosin unohtunut jo välillä miettimään, voisiko tässä 4h+k asunnossa olla meille pari huonetta liikaakin.

Nyt alkaneen vuoden osalta suunnitelmat ovat vielä monelta osin auki. Asunnon suhteen jatketaan varmaan samaan malliin kuin aiemminkin; katsellaan ja tunnustellaan. Pahimpia lastulevyhirvityksiäkin on täällä enää yksi, ja voi olla, että miehen saatua kirjakarsintansa päätökseen se saadaan hävitettyä joutumatta hankkimaan sille seuraajaa. Ainoa tekemäni uudenvuoden päätös koskee eläimiä; sovimme Tapsan kanssa että tänä vuonna emme hanki yhtään uutta lemmikkiä (suomalaisen aikuisen kodinvaihtajaskunkin kohdalla saattaisin tehdä poikkeuksen, mutta koska loton päävoitto tuntuu huomattavasti todennäköisemmältä, sitä ei lasketa). Uusien pentujen , poikueiden ja otuksien sijaan keskitymme siis olemassa olevaan laumaan, joka käsittää tällähetkellä karvapörhelöskunkin ja kuusi rottaa. Niissä riittää meille ihan taatusti tarpeeksi seuraa ja tekemistä muiden touhujen ohella.