Varmuuden varalta

Tietämättömyys lisää tavaramäärää. Näin ainakin minun kohdallani: mitä vähemmän jostain tiedän, sen vähemmän uskallan siihen puuttua. Mitä vieraampi jokin tavararyhmä on itselleni, sen vaikeampi minun on ollut sen kohdalla olla aidon kriittinen sen tarpeellisuuden suhteen. Harmi vain, että sama koskee niin käyttöä kuin raivaustakin. Tietenkään kotiin ei tule niin kauheasti hamstrattua tavaraa, johon itsellä ei ole mitään kosketuspintaa. Kuitenkin sitä aina välillä eksyy kaappeihin muiden ostosten mukana: esimerkiksi tietokone ja kodinkonehankinnat ovat tuoneet mukanaan vinon pinon erilaisia vaihtoehtoisia piuhoja, ohjelmistolevyjä, oheistavaraa... Työkalupakkiin taas on vuosien saatossa kerrostunut kaikennäköisiä mahdollisesti tarpeellisia pikkunippeleitä, kuten erilaisia saranoita, nuppeja, pyöriä yms. osia joskus poistuneista huonekaluista, joita joisi joskus hyödyntää jossain rakenteluprojektissa. Jos siis harrastaisi jotain rakenteluprojekteja, mitä en ainakaan näin kerrostalossa tee.

Nämä kaksi osastoa ovat näyttäneet minulla vahvimmin himohamsterien aarreaitoilta. Koska en ole tiennyt, mitä tavaroista saattaisin vielä tarvita (etenkin, kun en ole kaikista piuhoista edes tiennyt mitä ne ovat), en ole hävittänyt niistä mitään. Näin tavara olisi yhä olemassa, jos joskus keksisin mikä se on ja mihin sitä voisi käyttää. Tai jos tekniseen laitteeseen tulisi jokin itselle vieras vika, jonka korjaamiseen tarvitsisi jotain koneen mukana tullutta; tällöin minulla olisi laatikko, josta koneista enemmän tietävä voisi penkoa tarvitsemansa. Ongelman kertautumista on tietenkin edistänyt se, että en ole käynyt laatikkoa läpi kodinkoneiden ja viihde-elektroniikan vaihtuessa, vaan olen aina vain lisännyt uudet sälät joukkoon. En ole myöskään koskaan merkinnyt, minkä laitteen mukana mikäkin sälä on tullut, eli laitteen poistamisen yhteydessä sen varaosien poisto ei itseltäni välttämättä edes onnistuisi. Mutta mitäpä pienistä: ovatpahan ne sitten varalla.  

Ainoa vain, etten ole oikeastaan ikinä tarvinnut kyseisestä laatikosta mitään. Tai vaikka olisinkin tarvinnut, olen päätynyt hakemaan ne kaupasta. Jos minulle kerrotaan, että tarvitsen piuhan xyz, en osaa mennä laatikolleni katsomaan kyseistä piuhaa: todennäköisyydet moisen piuhan tunnistamisellekin olisivat olemattomat. Sen sijaan käännyn asiantuntevan myyjän puoleen ja kerron, mitä olen vailla ja mihin ja joku toinen valitsee minulle tarvitsemani xyz kaapelin. Tässä kohtaa jopa myönnän olevani valmis maksamaan palvelusta; jos joku tekee minulle astetta helpommaksi asian jota en ymmärrä, josta en pidä ja joka ei kiinnosta minua, mutta joka minun silti täytyy hoitaa, kaikki apu asian hoitamisessa on plussaa. Etenkin silloin, kun en ole keksinyt toista tapaa hoitaa asia (esimerkiksi kotikotona tietokoneongelmat ratkesivat helposti: jos minulla oli ongelmia koneen kanssa, menin keittiöön ja leivoin suklaamuffinsseja. Sillä välin kun leivoin, veljeni katsoi koneen läpi. Minä rakastan leipomista ja veljeni on touhunnut koko ikänsä tietokoneiden kanssa, eli kumpikin hyötyi; veli kun pitää leivonnaista enemmän kuin leipomisesta).

Nyt päätin viimeinkin luopua isosta osasta varmuuden vuoksi -varastoistani. Lopputulos kun on ollut viime vuosien kohdalla aina sama: jos en edes tiedä mikä jokin on, on hyvin epätodenäköisestä että tulen tarvitsemaan sitä mihinkään. Ja vaikka joskus tulisin tarvitsemaan sitä johonkin, on hyvin epätodennäköisestä että muistaisin omistavani sen, jos en edes tunnista sitä ulkonäöltä. Tämä raivaus toi paljon selkeyttä työkalupakkiin ja säläkaappiin: nyt oikeasti tiedän, mitä niissä säilytän, ja tiedän mihin säilyttämiäni asioita voi käyttää. Toki tämän myötä tiedän nyt myös sen, että kaikki vieramman kuuloiset piuhat ja muut minun on nyt oikeasti haettava muualta, koska nyt voin varmuudella sanoa etten omista niitä.

Raivauslista täyttyy huijaamalla

Miehen kanssa on ollut jo jonkin aikaa puhetta, että viimeistään rahatilanteen kohentuessa olisi mukava alkaa kerätä Muumi-mukeja. Ne ovat paitsi visuaalisesti molempien mieleen ja toimivia käyttöesineitä, ne myös säilyttävät hyvin arvonsa: verrattuna moneen muuhun tähän asuntoon hamstrattuun tavaraan, Muumi-mukien kohdalla jälleenmyyntiarvo olisi odotettavasti vuosien saatossa kasvava. Ne siis toimisivat paitsi arjen ilostuttajina, myös pienenä taloudellisena puskurina, mikäli joskus joutuisi taloudellisen pakon ajamana muuttamaan irtaimistoa rahaksi (koko ikänsä pienillä tuloilla eläneenä oma mielenrauhani selvästi vaatii taloudellisia varasuunnitelmia säästötilin oheen).

Ajankohta keräilyn aloittamiseen pidettiin kuitenkin auki, kunnes mies huomasi että hänen ihailemansa Hurraa-muki on poistumassa markkinoilta. Aiemmassa hintaseurannassa olimme huomanneet että joistain mukeista joutui jo pari vuotta valmistuksen lopettamisen jälkeen maksamaan 40-100 euroa, joten mieskin totesi sitten järkevämmäksi hankkia haluamansa mukin jo nyt. Samalla argumentilla hankimme itselleni mieluisen Primadonnan hevosen (vielä enemmän olisin pitänyt ruskeasta Nipsu mukista, mutta sekin kuului niihin, joiden hinta on jo kavunnut 2-4 kertaiseksi uuteen verrattuna + toimituskulut). Kunnolla innostuttuaan mies meni liittämään itsensä myös Iittala -klubiin, ja jäsenetunsa hyödyntääkseen käytti säästöjään vielä muutamaan muuhun mukiin ja pieniin Kartio-laseihin, joihin hän kanssa tykästyi.

Poistolistallekin on nyt siis päätynyt useampia mukeja ja laseja. Astiakaapin tilavuuteen nämä muutokset eivät ole kuitenkaan vaikuttaneet, kun tilalle on tullut vastaava määrä uusia laseja ja mukeja. Saman käyttöarvon omaavia, mutta kuten itsenikin on pakko myöntää, paljon aiempaa mieluisampia. Poistuneissa oli paljon vanhoja kulahtaneita eripariastioita ja niiden täydennykseksi hankittuja halpissettejä. Esimerkiksi laseja, joita olin hankkinut siksi, että ne olivat toimivan kokoisia ja niitä sai 18kpl:n laatikon kympillä. Asiansa hyvin ajavia, mutta esteettisessä mielessä mitään sanomattomia. Nyt ne saavat matkata kirppiksen kautta jonkun toisen luo, joka kaipaa hyvin edullisia, mutta silti toimivia laseja. Haalistunut printtisten vanhojen mainosmukien saaminen järkevästi eteenpäin voi olla isompi haaste, etenkin nyt kun kierrätyskatoskin on tilapäisesti suljettu.

Astiakaappia läpikäydessäkin onnistuttiin kuitenkin välttämään se, että tavaran määrä olisi kuitenkaan kasvanut. Poistojen myötä se pysyi uusista hankinnoista huolimatta ennallaan. Silti shoppailusortuminen ei osaltaan edistänyt tavaramäärän todellista pienemistä, vaikka tavarahaaste on nyt askeleen lähempänä toteutumistaan. Mahdollisessa seuraavassa haasteessa voisikin kieltää uusilla korvattujen tavaroiden laittamisen poistolistalle. Tosin kirjahyllyssäkin suurin osa poistoista tulee sitä kautta, kun uutta lukemista hankkiessani poistan samalla vanhoja, joihin en ole enää kiinnostunut palaamaan.

Virtuaalikaaoksen kesytys jatkuu

Maananantaina järjestin kuvat ja eilen tekstitiedostot. Ne olivat akuuteimmat ongelma-alueeni virtuaalikaaoksessa, mutta saatuani ne kuntoon, energiaa jäi vielä muutaman muun solmun avaamiseen. Valmistumiseni lähetessä yliopiston sähköposti jää pikkuhiljaa taakse ja oma sähköpostiliikenteeni tulee keskittymään kokonaan toiseen osoitteeseeni. Tässä kohtaa lienee sanottamattakin selvää, että postit olivat laatikossa hujan hajan; kaikki yhdessä kansiossa sulasti sekaisin.

Eivät ole enää. Tämän aamupäivän käytin siihen, että kävin kaikki parin vuoden ajalta olevat sähköpostit läpi ja joko poistin ne tai lisäsin niihin asianmukaisen tunnisteen. Valtaosan toki jouti tässä kohtaa jo poistaa asioiden vanhennettua ajat sitten. Vaikka työ oli pääosin mekaanista klikkailua, oli se toisaalta myös ihan mielenkiintoista, kun sai samalla läpileikkauksen siihen, mihin minä olen oikeasti sähköpostia käyttänyt ja miten se on vaihdellut eri aikoina. Sen verran kyllä fuskasin, että tein tämän vain sille sähköpostille joka jää minulle käyttöön. Toisesta kävin läpi vain lukemattomat sähköpostit ja silmäilin pikaisesti vanhimpia ja uusimpia viestejä, onko niissä mitään mitä ehdottomasti haluan siirtää talteen jonnekin muualle.

Virtuaalikaaoksen raivaaminen on ollut eri tavalla palkitsevaa kuin varsinainen asunnonraivaus. Virtuaalipuolella ongelmana ei ole ollut niinkään tila tai esteettisyys, mutta monien asioiden löytäminen on ollut tuskaista. Nyt alan oikeasti tietää, mistä löydän tarvitsemani tiedostot tai postit. Eikä asiaa tietysti ainakaan hankaloita ne sadat poistuneet turhat tiedostot.

Tavararaha-ahdistus

Kirppispöytä on nyt tyhjennetty. Pelkäsin touhusta tulevan kamalat tappiot, kun pöytä ei tuntunut tyhjentyneen lainkaan. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan voittoa oli viitisenkymppiä. Päädyin kuitenkin luopumaan pöydästä ja nyt harmittaa. Manhattanin jono matelee, eikä vielä ole tietoa saadaanko sieltä pöytää edes ennen joulua. Yhden kirpputoriviikon jälkeen tavaraa on vielä tuhottomasti. Vakaammassa rahatilanteessa sanoisin, etteivät pienet voitot ole tämän arvoisia.

Tavarastressi nousee pitkästä aikaa. Nyt istun keskellä yötä koneella, kun löysin itseni pyörimästä sängystä miettien mitä pitäisi saada myytyä ja mitä kautta siitä voisi päästä nopeiten eroon ja saada edes jotain pientä summaa. Seuraavan kirppispöydän jälkeen kaikki loput tavarat saavat kyllä mennä pelastusarmeijalle tmv. Tämä on naurettavaa. Vaikka kuinka tiedostan, että rahasta on tiukkaa, niin eivät kai muutamat kympit ole silti syy yöunia menettää. Näin ei ole käynyt pitkään aikaan. Olen viime aikoina nukkunut jopa harvinaisen hyvin.

Vanhan työpöydän ja tuolinkin kohdalla olen harkinnut jo pari kertaa lahjoitetaan ilmoituksen laittoa. Että joku vain tulisi ja hakisi ne pois. Kuun vaihteen jälkeen varmasti laitankin, jos joku ei hae niitä sitä ennen. Tällä hetkellä lahjoittamista vastaan tappelee vielä se pieni ääni, että kai joku niistä voisi olla valmis jotain maksamaankin. Edes jotain pientä, millä saisi taas vähän paikattua taloudellista puskuria. Tämän hetkinen epävarmuus rahatilanteessa ei selvästi sovi minulle, ei ainakaan yhdistettynä huvenneeseen säästötiliin. Minä pystyin elelemään ihan ok opintotuella, kun tiesin ennalta että rahaa on tulossa, ja sitä on tulossa tietty summa tiettynä päivänä. Nyt rahaa on tilillä summa x, eikä mitään tietoa kuinka pitkälle sen pitäisi riittää. Epätietoisuus häiritsee suunnittelua valtavasti.

Ehkä sitä pitäisi vain käpertyä hetkeksi sohvannurkkaan hyvän kirjan kanssa. Johdattaa ajatukset pois ikävältä kehältä ja toivoa että se unikin sieltä vielä tulisi. Jotenkaan ei huvittaisi sotkea unirytmiä nyt niin pahasti, mitä kokonaisten yöunien skippaaminen tekee.

Härkää sarvista

Raivauksessa on rehellisesti sanoen yksi osa-alue mitä olen vältellyt. En vain nyt aktiivisen raivauksen aikana, vaan jo vuosia: pieni saareke johon en ole koskenut edes muutoissa. Alue jossa on saanut vallita täysi sekasorto ja villin lännen meininki; kyse on kannettavastani. Siihen nähden kuinka paljon käytän konettani, olen laiminlyönyt tiedostojen organisoinnin täysin. Kovalevyllä on kuitenkin tilaa ja yleensä olen myös löytänyt kaiken tarvitsemani (tai jotain tarpeeksi likeltä liippaavaa) viimeistään puolen tunnin haun jälkeen - silloin siis kun en ole suorilta käsin todennut nopeammaksi kirjoittaa jotain pikkujuttua uudestaan tai ottaa uusia kuvia. Näihin kumpaankin myönnän välillä syyllistyneeni.

Tänään päätin vihdoin tehdä asialle jotain. Heräsin ilman kelloa jo kahdeksalta ja lupasin itselleni käydä läpi edes tänä vuonna otetut kuvat. Edes pintapuolisesti poistaen tuplakappaleet ja epäonnistuneet otokset yhdistäen kuvat lopuksi yhteen kansioon (josta ne olisi myöhemmin helppo siirtää teemoittaisiin kansioihin, kun loputkin kuvat olisi käyty läpi).

Vauhtiin päästyäni päätin kuitenkin jatkaa ja sain purettua kaikki päivämäärän mukaan luodut kansiot ja siirrettyä kaikki kuvat teemoittaisiin kansioihin. Sen jälkeen olen jatkanut kuvien jakamista alakategorioihin, ja ehtinyt monen alakategorian kohdalla jopa käydä yksittäiset kuvat läpi kokonaisuuksina poistaen kaikki turhan samankaltaiset kuvat kategoriasta.

Kun lähtötilanteessa kuvia oli eri nimisissä kansioissa eri puolilla kovalevyä ja saman teeman kuvat saattoivat olla kymmenissä eri kansioissa, olen kohtalaisen tyytyväinen jo tähän astiseen saavutukseen: kaikki kuvat ovat yhdessä kansiossa ja teemojen mukaan (eihän tähän tilanteeseen pääseminen vienytkään kuin lähes seitsemän tuntia...). Kuitenkin haluaisin tänään tauon jälkeen käydä vielä viimeisiksi jättämieni pahimpien kansioiden kimppuun: vielä tarkemmin järjestämättä ovat hiirikuvat, aikuisten rottien kuvat ja rottien poikuekuvat, joita on yhteensä muutamia tuhansia - valtaosa lähes identtisiä keskenään, kun olen ollut kuvia koneelle siirtäessäni liian laiska poistamaan huonoimpia otoksia jo kamerasta. Jos sitten jatkossa osaisi tehdä sen heti.

Tekstitiedostojen kohdalla kaaos ei ole yhtä paha ja sen kimppuun ehtii todennäköisesti pureutua huomenna kirpputoripöydän tyhjentämisen jälkeen. Sitten kun nekin on saatu kuriin, olen taatusti ansainnut päästä ulos syömään. Omalla kohdalla tiedostokaaos on varmasti se pahin esimerkiksi, mihin muutaman minuutin säästö silloin tällöin voi pitkällä aikavälillä johtaa. Kun eihän pari tiedostoa vähän väärässä paikassa haittaa, kun äkkiäkös ne siirtää sitten kun jaksaa miettiä mihin ne koneella haluaa... Harmi vain, että missään muualla kuin koneella tuhannet pikkujutut eivät mahdu kovin kauaa väärille paikoille.

Kuormaa kierrätyskatokselle

Nyt kirpputoriviikon ollessa lopuillaan sitä on käynyt taas astetta kriittisemmäksi omien kirpputorilaatikoiden suhteen. Laatikoissa on vain ehjää ja käyttökelpoista tavaraa, mutta osa tavarasta on ehkä kuitenkin sellaista, jota ihmiset eivät välitä ostaa. Topit keskellä talvea tai mihinkään sarjaan kuulumattomat parittomat kupit eivät ole myyntihittejä, vaikka jollakulla ehkä voisikin olla niille vielä käyttöä.

Kirpputorilaatikoista ja kaapeista onkin nyt alettu erottaa kierrätyskatokselle meneviä tavaroita. Olemme joka tapauksessa ottamassa autoa alkuviikosta lainaan, joten muita asioita hoitaessamme voimme aivan hyvin viedä yhden tavarakuorman myös kierrätyskatokselle. Kierrätyskatos sijaitsee aivan opiskelija-asuntojen keskellä ja kaikki saavat viedä sinne ehjää mutta itselle tarpeetonta tavaraa.

Nyt kasassa alkaa olla iso ikeakassillinen, jonka lisäksi aijon kysyä mieheltä luvan kiikuttaa toisen meillä olevista porrasjakkaroista katokselle. Toiselle porrasjakkaralle kun löytyy kotoa selkeä paikka, mutta toinen pyörii aina jossain tiellä. Näitäkin kun on nyt kertynyt kaksi, kun meillä oli yksi ennestään ja tämän asunnon edelliset vuokralaiset olivat jättäneet toisen tänne pois muuttaessaan.

Tällä viikolla, tai oikeastaan nyt viikonlopun aikana raivaus on muutenkin edennyt. Kirpputorilaatikot keskellä kämppää ovat ehkä todella toimineet raivausblokkina. Harmi vain, ettei niistä vieläkään päästä täysin eroon. Minimanilla myynti kun ei ole käynyt ihan niin vilkkaasti, että raaskisin ottaa pöytää sieltä toiseksi viikoksi. Osa tavaroista jäänee siis yhä odottamaan Manhattanin pöytää, vaikka Manhattanin jonot ovat jotain käsittämätöntä. Vielä pari viikkoa jonossa ja saatan olla valmis kiikuttamaan loputkin tavarat kierrätyskatokselle.

Ei kilpavarustelulle

Kilpailuhenkisyys ja keräilyvimma ovat pari raivauksen vihollista. Halu pyrkiä mahdollisimman kattaviin kokoelmiin, jotka päihittävät kaikkien muiden kokoelmat. Pieni keräilykateus aina jos toiselta saman lajin harrastajalta löytyy jossain suhteessa astetta parempi kokoelma. Se saa aina epäilemään oman kokoelman toimivuutta ja kattavuutta: löytyykö siitä nyt ihan varmasti kaikki tarpeellinen, kun x, k ja z vielä uupuvat. Mitä jos tulee se päivä, jolloin oikeasti kaipaan jotain josta en tällä hetkellä edes pidä ja sitten kadun kun olen raivauksen nimissä poistanut sen kokoelmistani; tässä kohtaa sillä ei ole mitään merkitystä, että kyseinen esine on ollut kokoelmissani vuosia ilman että olen koskaan edes vaivautunut käyttämään sitä.

Isot luvut ja kattavat listat vain tuntuvat niin hienoilta netissä. Yli sadan lautapelin pelikokoelmat, monipuolisuudellaan pökerryttävät dvd ja kirjavalikoimat, mitä monipuolisimmat virikekaapit rotilla... Se tunne, kun hyllyistä voi löytyä mitä tahansa. Oma dvd ja kirjahyllykin olivat ennen raivausta siinä pisteessä, että olisin voinut vaikka luvata jokaisen löytävän sieltä jotain itseään kiinnostavaa; niin laidasta laitaan niissä oli sisältöä. Sitten minusta tuli tylsä, ja päätin että minulle riittää että minä löydän sieltä itselleni mielekästä sisältöä. Tilallisesti tämän päätöksen jälkeen on helpottanut, mutta välillä vanhat tottumukset nostavat päätään: melkeimpä kaipaan ihmisten ihmettelyä ja päivittelyä täpötäysien hyllyjen äärellä heidän löydettyään jotain täysin absurdia, joka on hankittu hyllyyn vain absurdiuden vuoksi; mielenkiintoisena kurioteettina.

Vaikka unohdun välillä kadehtimaan toisten kokoelmia ja vertaamaan niitä omiin tynkäkokoelmiini, en voi pohjimmiltani sanoa olevani kovin harmistunut. En enää siinä kohtaa kun tajuan, ettei itsellä ole enää useita kirja- ja pelilaatikoita vintillä sisällä olevien täpötäysien hyllyjen lisäksi. Kaikki omista tavaroista muutamaa muisto- ja sesonkilaatikkoa lukuunottamatta ovat sisätiloissa ja siten helposti hallittavissa. Tiedän mitä tavaraa minulla on, eikä ajatus esimerkiksi sen muuttamisesta tai läpikäymisestä enää ahdista. Nämä ovat niitä asioita, joita koetan aktiivisesti muistella silloin kun erehdyn kadehtimaan toisten kokoelmia. Visualisoin niistä aiheutuvan tavaramäärän ja koetan sovittaa sen tähän asuntoon. Viimeistään siinä kohtaa keräilykärpänenkin yleensä kaikkoaa ja paikalle jää tyytyväisyys omaan tilanteeseen.

Omissa kokoelmissa on ihan tarpeeksi valinnanvaraa, mutta täydentäminenkin on sallittu: uusia juttuja on yhä lupa kokeilla ja kokoelmia kartuttaa, jos löydän jotain jota oikeasti itse haluan. Määrän ja monimuotoisuuden lisäämiseksi hyllyihin ei tule enää mitään, millä ei ole todellista arvoa minulle itselleni (tai miehelle, jos se olisi vain minusta kiinni, dvd hyllyyn vapautuisi heti lisää tilaa ;D). Enhän minä ole kuitenkaan pitämässä mitään yleistä kirjastoa tai leffavuokraamoa; miksi minun pitäisi siis pyrkiä kattamaan kaikki genret klassikko-osastoja myöten.

Kirppistelyä

Nykyään kirpputoripaikkaa joutuu jonottamaan kaikkialle ainakin täällä päin Suomea ja itse on ollut nyt kahdessa jonossa. Kaverin kanssa on jonotettu syyskuun lopulta lähtien loosipaikkaa Manhattanille ja miehen kanssa tämän kuun alusta lähtien vastaavaa paikkaa Minimaniin. Minimanin osalta tärppäsi viikonloppuna ja tänään kävin sitten viemässä ensimmäisiä tavaroita myyntipöytään.

Myyntipöydänsaanti on omalla kohdallani ehdottomasti raivausta edistävä tekijä. Tähän asti kirpputoritavaa on vain koottu epämääräisiin pinoihin ja laatikoihin odottamaan pöydän saamista. Nyt on taas selkeä tunne siitä, että tavaraa on oikeasti lähdössä jonnekin, kun on kodin ulkopuolinen pöytä jolle sitä kantaa. Samalla hyllyjä tulee katsottua uudestaan kriittisemmällä silmällä sitä myötä kun pari kirppislaatikoista on jo hävinnyt nurkista. Kun pitäähän myytävää tavaraa riittää myös kaverin kanssa otettavalle kimppapöydälle.

Ei sillä ettäkö olisi olemassa välitöntä uhkaa kirpputorille lähdössä olevan tavaran loppumisesta. Tänään viedyn yhden laatikon ja ison ikeakassillisen jälkeen kirpparipinossa odottelee vielä kaksi isoa ikeakassillista ja kaksi pahvilaatikkoa. Onneksi loosissa on vielä hyvin tilaa, tänään se kun jäi mukavan väljäksi jo osin sillä, että kuskasin tavarat sinne bussilla.

Tietenkin tavaroita viedessä piti myös kiertää koko kirppari löytöjen varalta. Tänään osasin olla kuitenkin kriittinen ja vältyin herätehankinnoilta. Yhtään etsimistäni kirjoista tai keräämääni astiasarjaa ei löytynyt looseista, joten en ostanut mitään. Kirpputorilla viettämäni ajan aikana itse viemistäni tavaroista ehti kadota jo yksi mekko ja neule.

Säästötilin elvytystä

Viime päivät ovat menneet töissä. Gradu on nyt valmis, ja opinnot muutamaa kokonaisuusmerkintää lukuunottamatta kasassa. Löysin siis itseni tilanteesta, jossa minulla on aikaa, mutta rahavarat hupenevat yhä tasaiseen tahtiin - vakinaista työpaikkaa kun ei ole ja työttömyystuestakin on turha haaveilla ennen virallista valmistumista. Nyt löysin kuitenkin tavan tehdä asialle jotain; keikkatyö opiskelijoille suunnatun vuokratyöfirman kautta. Aiemmin minulla on ollut liian kiire opiskella ja riittävästi säästöjä pystyäkseni keskittymään opintoihin täysipäiväisesti vielä opintuen loputtuakin. Nyt kummatkin - sekä opinnot että säästöt alkavat olla taakse jäänyttä elämää.

Keikkatöiden saanti sujui lopulta yllättävän helposti. Parin päivän päästä siitä, kun olin törmännyt firmaan facebookissa pääsin haastatteluun ja seuraavana päivänä haastattelusta minulle tarjottiin neljän päivän työrupeamaa. Se ei ehkä ole vielä paljon, mutta verrattuna useamman kuukauden täyteen tulottomuuteen kuitenkin tuntuvasti (nyt kun on tottunut elämään n. 400 eurolla kuussa, voin vain kuvitella, miltä tuntuisi saada normaalia täysimääräistä palkkaa koko kuukaudelta).

Aika zombiksi tämä on kyllä vetänyt. Olen aina ollut iltavirkku ihminen, ja aktiivisinta aikaa minulle on ollut iltayö. Nyt kolmena päivänä peräkkäin kello on soittanut 5.30, ja töissä on pitänyt olla seitsemältä. Vasta nyt kolmantena päivänä kroppa tuntuu päässeen vähän jyvälle uudesta rytmistä, ja olen pystynyt tekemään töiden jälkeen muutakin kuin röhnöttämään sohvan nurkassa ( - ja tiuskimaan miehelle: miusta tulee väsyneenä kovin herkästi ärtyisä). Itse työssä olen kyllä viihtynyt ensimmäisestä päivästä asti, vaikka kyse on varsin simppelistä kuivattujen marjojen pakkaamisesta. Työkaverit ovat kuitenkin olleet mukavia, ja työpaikan ilmapiiri hyvä. Ja näin pian gradun jälkeen sitä ei ehkä kaipaakaan kauheasti älyllisiä haasteita. Kroppa on ehkä nyt kovemmalla kuin gradun kanssa, mutta pää saa levätä.

Työväsymyksestä johtuen kotona kaikki raivaus on ollut alkuviikon miehen harteilla. Ja nyt alkuviikosta raivaus on tarkoittanut tiskivuorten raivausta, ja roskien kuljettamista ulos asunnosta - ei mitään sen mullistavampaa. Tuleva keikkatiheys tai pysyvämpi työllistyminen ovat itsellä vielä auki, mutta pieni piristysruiske säästötilille lievittää jo osaltaan hieman rahastressiä. Etenkin kun sitä tietää, että omia menoja olisi oikeasti mahdollista karsia tuosta 400 eurosta, jos oikeasti haluaisi.

Stressi

Olen liiankin taitava kehittämään kunnon stressin olemattomimmistakin pikkuasioista. Tämä on tullut huomattua viime päivinä etenkin gradun kanssa. Itse gradun kirjoittamista stressasin varmaan suurimman osan ajasta turhankin vähän, mutta nyt viimeistelyvaiheessa jokainen pienen pieni yksityiskohta on tuntunut romauttavan koko korttitalon.

Viimeiset "suuret" stressaavat "kriisit" ovat olleet tämän aamuinen huomio tiivistelmäsivun gradun sivumääräkohtaan liittyen sekä puoliltapäivin tekemäni havainto tiivistelmäsivun paikasta. Näistä ensimmäiseen havahduin tulostaessani yhtä irtonaista tiivistelmäsivua kansliaan vietäväksi, joka tulee toimittaa kahden sidotun Pro gradu -tutkielman kanssa. Graduthan menivät painoon jo eilen, josta ne luvattiin täksi päiväksi. Kriisi syntyi havaitessani sivumääräkohdassa lukevan 91s, vaikka viimeiset muokkaukset venyttivät gradua niin, että se vaihtui 92 sivuksi. Luku oli siis kokonaisella sivulla väärin, ja olin koko matkan painoon aivan täysin vakuuttunut siitä, että arvosanani laskee moisen räikeän huolimattomuuden takia vähintään kokonaisella arvosanalla. Moinen virhehän paistaa työstä suorastaan huutomerkin tavoin, jos vain tajuaa tarkistaa sivunumerot työstä, ja verrata niitä sitten johdantoon. Harkitsin myös hetken palautettavien gradujen uudelleen painattamista saadakseni virheen korjattua, vaikka talous ei siihen juuri antaisi periksi.

Painopaikkaan päästyäni huomasin kuitenkin pelastuksekseni kohdan olevan lopullisessa versiossa oikein. Olin muistamattani sittenkin siis korjannut asian, ja gradu tuntui hetken ainakin muodollisesti täydelliseltä (täydellistä sisältöä ei liene edes olemassa). Kirjansitomossa minun annettiin ystävällisesti vielä tulostaa tiivistelmäsivu uusiksi, niin että pääsin viemään vaaditut kaksi gradua ja tiivistelmäsivun tiedekuntaan, kummatkin hienosti oikealla sivumäärällä.

Kotona itselleni ottamaani kappaletta selatessa, aloin kuitenkin miettiä, eikö tiivistelmäsivun olisi johdonmukaisempaa olla ennen sisällysluetteloa kuin sisällysluettelon jälkeen. Tätä asiaa en ollut tajunnut edes pohtia aiemmin, ja niinpä kannen kanssa samassa tiedostossa ollut dispositio tulostui työhöni ennen eri tiedostossa ollutta tiivistelmäsivua. Asiaa hetken pohdittuani en nähnyt mitään sen loogisempaa tapaa sijoittaa tiivistelmäsivua kuin ennen sisällysluetteloa. Tässä kohtaa asiaa ei ollut kuitenkaan enää mahdollista muuttaa, koska gradut olivat jo kansissa ja viralliset kappaleet palautettuina.

Tapsan mielestä tämä voisi olla hyvä piste lopettaa stressaaminen: gradu on valmis, kansissa ja varmasti ihan hyvä. Etenkin kun asiasta stressaaminen ei voi asiaa enää edes muuttaa. Silti jupisen hiljaa mielessäni, kuinka tuollainenkaan asia ei sitten yhtään aiemmin tullut mieleen. Kuinka moisen asian olisi pitänyt tulla mieleen viimeistään eilen ennen gradun antamista sidottavaksi; kuinka helppo siinä kohtaa olisi ollut vain kääntää kahden sivun paikkaa, ja gradu olisi ollut taas paljon täydellisempi.

Kellään hyviä vinkkejä stressin hallintaan? Etenkin niin pienen pienistä seikoista, jotka eivät käytännössä vaikuta yhtään mihinkään, aiheutuvan stressin hallintaan? Sen hyväksymiseen, että kaiken ei aina tarvitse olla viimeistä piirtoa myöten täydellistä, vaan ihan hyväkin voi olla kiva vaihtoehto. Se gradu nyt kuitenkin on valmis, kansissa ja kannetkin ovat todella kivan väriset - humanistina kun sitä sai valita ihan sen väriset kannet kuin halusi; vapaus, joka monilta opiskelijoilta puuttuu.

Mistä niitä mainoksia oikein tulee

Tähän asti olen tykännyt osallistua erilaisiin nettikilpailuihin ja arvontoihin. Minulla on suorastaan huono arpaonni, mutta mitäpä siitä - osallistuminen ei yleensä maksa mitään eikä edellytä minkään tuotteen ostamista. Osallistumisesta ei ole siis mitään haittaa, mutta sen myötä on mahdollista voittaa vaikka mitä kivaa. Täydellistä.

Tai ei ehkä sittenkään. Houkuttelevimmissakin kilpailuissa kun voi olla pieni kompa. Tänään törmäsin pitkästä aikaa oikeasti houkuttelevaan kilpailuun: arvonnassa pääpalkintona olisi 1000€ lahjakortti Ikeaan, Giganttiin tai Citymarkettiin. Liikkeen saisi valita itse, ja sekä Gigantista että Citymarketista löytyy kummastakin meille varmasti oikeasti tarpeellista tavaraa. Olin jo täyttämässä kilpailukuponkia, kun päätin kerrankin lukea huolella läpi kaikki kilpailuun liittyvät ehdot. Hetken perehtymisen jälkeen löysin jotain, mitä en olisi halunnut löytää: osallistumalla kilpailuun antaisin luvan suoramarkkinoitiin sekä kilpailun järjestäville firmoille, että niiden yhteistyökumppaneille. Yhteistyökumppanien listasta löytyi 32 yritystä, jotka käyttävät markkinoinnissaan puhelinta, sähköpostia ja postia. Ja omalla nimellä tulevia mainoksiahan ei blokkaa edes oven ei mainoksia -lappu.

Itsellä kilpailulomakkeen täyttäminen päättyi tällä kertaa siihen. Pieni mahdollisuus voittoon ei ole enää itselle riittävä syy lisätä vihdoinkin vähentynyttä mainosvirtaa kotiin. Tämän jälkeen ihmettelen kuitenkin aiempaa vähemmän, miten niin monet mainostajat ovat minut alunperin löytäneet - iso osa luetelluista yhteistyökumppaneista oli täysin eri aloilta kuin isommin esille tuodut liikkeet. Sähköpostiin eksyneet uutiskirjeet lelukaupoista tai keittiöfirmoista ovat siis voineet saada hyvin alkunsa jostain pienestä nettikilpailusta, jonka olen unohtanut välittömästi siihen osallistumiseni jälkeen; unohduksen jäätyä kuitenkin yksipuoliseksi mainostajien päästyä vasta vauhtiin.

Ehkä käyn ensikerralla ostamassa sittenkin sen lottorivin tai luontoarvan kisailuhimon todella iskiessä. Meneepähän tyhjästä arvastakin edes joitain senttejä luonnonsuojeluun, vaikka itselle ei tulisikaan mitään. Yksi yksittäinen arpalipuke taitanee olla myös lukematta roskiin päätyvää mainosvuorta ekologisempi.