Tietämättömyys lisää tavaramäärää. Näin ainakin minun kohdallani: mitä vähemmän jostain tiedän, sen vähemmän uskallan siihen puuttua. Mitä vieraampi jokin tavararyhmä on itselleni, sen vaikeampi minun on ollut sen kohdalla olla aidon kriittinen sen tarpeellisuuden suhteen. Harmi vain, että sama koskee niin käyttöä kuin raivaustakin. Tietenkään kotiin ei tule niin kauheasti hamstrattua tavaraa, johon itsellä ei ole mitään kosketuspintaa. Kuitenkin sitä aina välillä eksyy kaappeihin muiden ostosten mukana: esimerkiksi tietokone ja kodinkonehankinnat ovat tuoneet mukanaan vinon pinon erilaisia vaihtoehtoisia piuhoja, ohjelmistolevyjä, oheistavaraa... Työkalupakkiin taas on vuosien saatossa kerrostunut kaikennäköisiä mahdollisesti tarpeellisia pikkunippeleitä, kuten erilaisia saranoita, nuppeja, pyöriä yms. osia joskus poistuneista huonekaluista, joita joisi joskus hyödyntää jossain rakenteluprojektissa. Jos siis harrastaisi jotain rakenteluprojekteja, mitä en ainakaan näin kerrostalossa tee.
Nämä kaksi osastoa ovat näyttäneet minulla vahvimmin himohamsterien aarreaitoilta. Koska en ole tiennyt, mitä tavaroista saattaisin vielä tarvita (etenkin, kun en ole kaikista piuhoista edes tiennyt mitä ne ovat), en ole hävittänyt niistä mitään. Näin tavara olisi yhä olemassa, jos joskus keksisin mikä se on ja mihin sitä voisi käyttää. Tai jos tekniseen laitteeseen tulisi jokin itselle vieras vika, jonka korjaamiseen tarvitsisi jotain koneen mukana tullutta; tällöin minulla olisi laatikko, josta koneista enemmän tietävä voisi penkoa tarvitsemansa. Ongelman kertautumista on tietenkin edistänyt se, että en ole käynyt laatikkoa läpi kodinkoneiden ja viihde-elektroniikan vaihtuessa, vaan olen aina vain lisännyt uudet sälät joukkoon. En ole myöskään koskaan merkinnyt, minkä laitteen mukana mikäkin sälä on tullut, eli laitteen poistamisen yhteydessä sen varaosien poisto ei itseltäni välttämättä edes onnistuisi. Mutta mitäpä pienistä: ovatpahan ne sitten varalla.
Ainoa vain, etten ole oikeastaan ikinä tarvinnut kyseisestä laatikosta mitään. Tai vaikka olisinkin tarvinnut, olen päätynyt hakemaan ne kaupasta. Jos minulle kerrotaan, että tarvitsen piuhan xyz, en osaa mennä laatikolleni katsomaan kyseistä piuhaa: todennäköisyydet moisen piuhan tunnistamisellekin olisivat olemattomat. Sen sijaan käännyn asiantuntevan myyjän puoleen ja kerron, mitä olen vailla ja mihin ja joku toinen valitsee minulle tarvitsemani xyz kaapelin. Tässä kohtaa jopa myönnän olevani valmis maksamaan palvelusta; jos joku tekee minulle astetta helpommaksi asian jota en ymmärrä, josta en pidä ja joka ei kiinnosta minua, mutta joka minun silti täytyy hoitaa, kaikki apu asian hoitamisessa on plussaa. Etenkin silloin, kun en ole keksinyt toista tapaa hoitaa asia (esimerkiksi kotikotona tietokoneongelmat ratkesivat helposti: jos minulla oli ongelmia koneen kanssa, menin keittiöön ja leivoin suklaamuffinsseja. Sillä välin kun leivoin, veljeni katsoi koneen läpi. Minä rakastan leipomista ja veljeni on touhunnut koko ikänsä tietokoneiden kanssa, eli kumpikin hyötyi; veli kun pitää leivonnaista enemmän kuin leipomisesta).
Nyt päätin viimeinkin luopua isosta osasta varmuuden vuoksi -varastoistani. Lopputulos kun on ollut viime vuosien kohdalla aina sama: jos en edes tiedä mikä jokin on, on hyvin epätodenäköisestä että tulen tarvitsemaan sitä mihinkään. Ja vaikka joskus tulisin tarvitsemaan sitä johonkin, on hyvin epätodennäköisestä että muistaisin omistavani sen, jos en edes tunnista sitä ulkonäöltä. Tämä raivaus toi paljon selkeyttä työkalupakkiin ja säläkaappiin: nyt oikeasti tiedän, mitä niissä säilytän, ja tiedän mihin säilyttämiäni asioita voi käyttää. Toki tämän myötä tiedän nyt myös sen, että kaikki vieramman kuuloiset piuhat ja muut minun on nyt oikeasti haettava muualta, koska nyt voin varmuudella sanoa etten omista niitä.
keskiviikko 28. marraskuuta 2012
tiistai 27. marraskuuta 2012
Raivauslista täyttyy huijaamalla
Miehen kanssa on ollut jo jonkin aikaa puhetta, että viimeistään rahatilanteen kohentuessa olisi mukava alkaa kerätä Muumi-mukeja. Ne ovat paitsi visuaalisesti molempien mieleen ja toimivia käyttöesineitä, ne myös säilyttävät hyvin arvonsa: verrattuna moneen muuhun tähän asuntoon hamstrattuun tavaraan, Muumi-mukien kohdalla jälleenmyyntiarvo olisi odotettavasti vuosien saatossa kasvava. Ne siis toimisivat paitsi arjen ilostuttajina, myös pienenä taloudellisena puskurina, mikäli joskus joutuisi taloudellisen pakon ajamana muuttamaan irtaimistoa rahaksi (koko ikänsä pienillä tuloilla eläneenä oma mielenrauhani selvästi vaatii taloudellisia varasuunnitelmia säästötilin oheen).
Ajankohta keräilyn aloittamiseen pidettiin kuitenkin auki, kunnes mies huomasi että hänen ihailemansa Hurraa-muki on poistumassa markkinoilta. Aiemmassa hintaseurannassa olimme huomanneet että joistain mukeista joutui jo pari vuotta valmistuksen lopettamisen jälkeen maksamaan 40-100 euroa, joten mieskin totesi sitten järkevämmäksi hankkia haluamansa mukin jo nyt. Samalla argumentilla hankimme itselleni mieluisen Primadonnan hevosen (vielä enemmän olisin pitänyt ruskeasta Nipsu mukista, mutta sekin kuului niihin, joiden hinta on jo kavunnut 2-4 kertaiseksi uuteen verrattuna + toimituskulut). Kunnolla innostuttuaan mies meni liittämään itsensä myös Iittala -klubiin, ja jäsenetunsa hyödyntääkseen käytti säästöjään vielä muutamaan muuhun mukiin ja pieniin Kartio-laseihin, joihin hän kanssa tykästyi.
Poistolistallekin on nyt siis päätynyt useampia mukeja ja laseja. Astiakaapin tilavuuteen nämä muutokset eivät ole kuitenkaan vaikuttaneet, kun tilalle on tullut vastaava määrä uusia laseja ja mukeja. Saman käyttöarvon omaavia, mutta kuten itsenikin on pakko myöntää, paljon aiempaa mieluisampia. Poistuneissa oli paljon vanhoja kulahtaneita eripariastioita ja niiden täydennykseksi hankittuja halpissettejä. Esimerkiksi laseja, joita olin hankkinut siksi, että ne olivat toimivan kokoisia ja niitä sai 18kpl:n laatikon kympillä. Asiansa hyvin ajavia, mutta esteettisessä mielessä mitään sanomattomia. Nyt ne saavat matkata kirppiksen kautta jonkun toisen luo, joka kaipaa hyvin edullisia, mutta silti toimivia laseja. Haalistunut printtisten vanhojen mainosmukien saaminen järkevästi eteenpäin voi olla isompi haaste, etenkin nyt kun kierrätyskatoskin on tilapäisesti suljettu.
Astiakaappia läpikäydessäkin onnistuttiin kuitenkin välttämään se, että tavaran määrä olisi kuitenkaan kasvanut. Poistojen myötä se pysyi uusista hankinnoista huolimatta ennallaan. Silti shoppailusortuminen ei osaltaan edistänyt tavaramäärän todellista pienemistä, vaikka tavarahaaste on nyt askeleen lähempänä toteutumistaan. Mahdollisessa seuraavassa haasteessa voisikin kieltää uusilla korvattujen tavaroiden laittamisen poistolistalle. Tosin kirjahyllyssäkin suurin osa poistoista tulee sitä kautta, kun uutta lukemista hankkiessani poistan samalla vanhoja, joihin en ole enää kiinnostunut palaamaan.
Ajankohta keräilyn aloittamiseen pidettiin kuitenkin auki, kunnes mies huomasi että hänen ihailemansa Hurraa-muki on poistumassa markkinoilta. Aiemmassa hintaseurannassa olimme huomanneet että joistain mukeista joutui jo pari vuotta valmistuksen lopettamisen jälkeen maksamaan 40-100 euroa, joten mieskin totesi sitten järkevämmäksi hankkia haluamansa mukin jo nyt. Samalla argumentilla hankimme itselleni mieluisen Primadonnan hevosen (vielä enemmän olisin pitänyt ruskeasta Nipsu mukista, mutta sekin kuului niihin, joiden hinta on jo kavunnut 2-4 kertaiseksi uuteen verrattuna + toimituskulut). Kunnolla innostuttuaan mies meni liittämään itsensä myös Iittala -klubiin, ja jäsenetunsa hyödyntääkseen käytti säästöjään vielä muutamaan muuhun mukiin ja pieniin Kartio-laseihin, joihin hän kanssa tykästyi.
Poistolistallekin on nyt siis päätynyt useampia mukeja ja laseja. Astiakaapin tilavuuteen nämä muutokset eivät ole kuitenkaan vaikuttaneet, kun tilalle on tullut vastaava määrä uusia laseja ja mukeja. Saman käyttöarvon omaavia, mutta kuten itsenikin on pakko myöntää, paljon aiempaa mieluisampia. Poistuneissa oli paljon vanhoja kulahtaneita eripariastioita ja niiden täydennykseksi hankittuja halpissettejä. Esimerkiksi laseja, joita olin hankkinut siksi, että ne olivat toimivan kokoisia ja niitä sai 18kpl:n laatikon kympillä. Asiansa hyvin ajavia, mutta esteettisessä mielessä mitään sanomattomia. Nyt ne saavat matkata kirppiksen kautta jonkun toisen luo, joka kaipaa hyvin edullisia, mutta silti toimivia laseja. Haalistunut printtisten vanhojen mainosmukien saaminen järkevästi eteenpäin voi olla isompi haaste, etenkin nyt kun kierrätyskatoskin on tilapäisesti suljettu.
Astiakaappia läpikäydessäkin onnistuttiin kuitenkin välttämään se, että tavaran määrä olisi kuitenkaan kasvanut. Poistojen myötä se pysyi uusista hankinnoista huolimatta ennallaan. Silti shoppailusortuminen ei osaltaan edistänyt tavaramäärän todellista pienemistä, vaikka tavarahaaste on nyt askeleen lähempänä toteutumistaan. Mahdollisessa seuraavassa haasteessa voisikin kieltää uusilla korvattujen tavaroiden laittamisen poistolistalle. Tosin kirjahyllyssäkin suurin osa poistoista tulee sitä kautta, kun uutta lukemista hankkiessani poistan samalla vanhoja, joihin en ole enää kiinnostunut palaamaan.
keskiviikko 21. marraskuuta 2012
Virtuaalikaaoksen kesytys jatkuu
Maananantaina järjestin kuvat ja eilen tekstitiedostot. Ne olivat akuuteimmat ongelma-alueeni virtuaalikaaoksessa, mutta saatuani ne kuntoon, energiaa jäi vielä muutaman muun solmun avaamiseen. Valmistumiseni lähetessä yliopiston sähköposti jää pikkuhiljaa taakse ja oma sähköpostiliikenteeni tulee keskittymään kokonaan toiseen osoitteeseeni. Tässä kohtaa lienee sanottamattakin selvää, että postit olivat laatikossa hujan hajan; kaikki yhdessä kansiossa sulasti sekaisin.
Eivät ole enää. Tämän aamupäivän käytin siihen, että kävin kaikki parin vuoden ajalta olevat sähköpostit läpi ja joko poistin ne tai lisäsin niihin asianmukaisen tunnisteen. Valtaosan toki jouti tässä kohtaa jo poistaa asioiden vanhennettua ajat sitten. Vaikka työ oli pääosin mekaanista klikkailua, oli se toisaalta myös ihan mielenkiintoista, kun sai samalla läpileikkauksen siihen, mihin minä olen oikeasti sähköpostia käyttänyt ja miten se on vaihdellut eri aikoina. Sen verran kyllä fuskasin, että tein tämän vain sille sähköpostille joka jää minulle käyttöön. Toisesta kävin läpi vain lukemattomat sähköpostit ja silmäilin pikaisesti vanhimpia ja uusimpia viestejä, onko niissä mitään mitä ehdottomasti haluan siirtää talteen jonnekin muualle.
Virtuaalikaaoksen raivaaminen on ollut eri tavalla palkitsevaa kuin varsinainen asunnonraivaus. Virtuaalipuolella ongelmana ei ole ollut niinkään tila tai esteettisyys, mutta monien asioiden löytäminen on ollut tuskaista. Nyt alan oikeasti tietää, mistä löydän tarvitsemani tiedostot tai postit. Eikä asiaa tietysti ainakaan hankaloita ne sadat poistuneet turhat tiedostot.
Eivät ole enää. Tämän aamupäivän käytin siihen, että kävin kaikki parin vuoden ajalta olevat sähköpostit läpi ja joko poistin ne tai lisäsin niihin asianmukaisen tunnisteen. Valtaosan toki jouti tässä kohtaa jo poistaa asioiden vanhennettua ajat sitten. Vaikka työ oli pääosin mekaanista klikkailua, oli se toisaalta myös ihan mielenkiintoista, kun sai samalla läpileikkauksen siihen, mihin minä olen oikeasti sähköpostia käyttänyt ja miten se on vaihdellut eri aikoina. Sen verran kyllä fuskasin, että tein tämän vain sille sähköpostille joka jää minulle käyttöön. Toisesta kävin läpi vain lukemattomat sähköpostit ja silmäilin pikaisesti vanhimpia ja uusimpia viestejä, onko niissä mitään mitä ehdottomasti haluan siirtää talteen jonnekin muualle.
Virtuaalikaaoksen raivaaminen on ollut eri tavalla palkitsevaa kuin varsinainen asunnonraivaus. Virtuaalipuolella ongelmana ei ole ollut niinkään tila tai esteettisyys, mutta monien asioiden löytäminen on ollut tuskaista. Nyt alan oikeasti tietää, mistä löydän tarvitsemani tiedostot tai postit. Eikä asiaa tietysti ainakaan hankaloita ne sadat poistuneet turhat tiedostot.
Tavararaha-ahdistus
Kirppispöytä on nyt tyhjennetty. Pelkäsin touhusta tulevan kamalat tappiot, kun pöytä ei tuntunut tyhjentyneen lainkaan. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan voittoa oli viitisenkymppiä. Päädyin kuitenkin luopumaan pöydästä ja nyt harmittaa. Manhattanin jono matelee, eikä vielä ole tietoa saadaanko sieltä pöytää edes ennen joulua. Yhden kirpputoriviikon jälkeen tavaraa on vielä tuhottomasti. Vakaammassa rahatilanteessa sanoisin, etteivät pienet voitot ole tämän arvoisia.
Tavarastressi nousee pitkästä aikaa. Nyt istun keskellä yötä koneella, kun löysin itseni pyörimästä sängystä miettien mitä pitäisi saada myytyä ja mitä kautta siitä voisi päästä nopeiten eroon ja saada edes jotain pientä summaa. Seuraavan kirppispöydän jälkeen kaikki loput tavarat saavat kyllä mennä pelastusarmeijalle tmv. Tämä on naurettavaa. Vaikka kuinka tiedostan, että rahasta on tiukkaa, niin eivät kai muutamat kympit ole silti syy yöunia menettää. Näin ei ole käynyt pitkään aikaan. Olen viime aikoina nukkunut jopa harvinaisen hyvin.
Vanhan työpöydän ja tuolinkin kohdalla olen harkinnut jo pari kertaa lahjoitetaan ilmoituksen laittoa. Että joku vain tulisi ja hakisi ne pois. Kuun vaihteen jälkeen varmasti laitankin, jos joku ei hae niitä sitä ennen. Tällä hetkellä lahjoittamista vastaan tappelee vielä se pieni ääni, että kai joku niistä voisi olla valmis jotain maksamaankin. Edes jotain pientä, millä saisi taas vähän paikattua taloudellista puskuria. Tämän hetkinen epävarmuus rahatilanteessa ei selvästi sovi minulle, ei ainakaan yhdistettynä huvenneeseen säästötiliin. Minä pystyin elelemään ihan ok opintotuella, kun tiesin ennalta että rahaa on tulossa, ja sitä on tulossa tietty summa tiettynä päivänä. Nyt rahaa on tilillä summa x, eikä mitään tietoa kuinka pitkälle sen pitäisi riittää. Epätietoisuus häiritsee suunnittelua valtavasti.
Ehkä sitä pitäisi vain käpertyä hetkeksi sohvannurkkaan hyvän kirjan kanssa. Johdattaa ajatukset pois ikävältä kehältä ja toivoa että se unikin sieltä vielä tulisi. Jotenkaan ei huvittaisi sotkea unirytmiä nyt niin pahasti, mitä kokonaisten yöunien skippaaminen tekee.
Tavarastressi nousee pitkästä aikaa. Nyt istun keskellä yötä koneella, kun löysin itseni pyörimästä sängystä miettien mitä pitäisi saada myytyä ja mitä kautta siitä voisi päästä nopeiten eroon ja saada edes jotain pientä summaa. Seuraavan kirppispöydän jälkeen kaikki loput tavarat saavat kyllä mennä pelastusarmeijalle tmv. Tämä on naurettavaa. Vaikka kuinka tiedostan, että rahasta on tiukkaa, niin eivät kai muutamat kympit ole silti syy yöunia menettää. Näin ei ole käynyt pitkään aikaan. Olen viime aikoina nukkunut jopa harvinaisen hyvin.
Vanhan työpöydän ja tuolinkin kohdalla olen harkinnut jo pari kertaa lahjoitetaan ilmoituksen laittoa. Että joku vain tulisi ja hakisi ne pois. Kuun vaihteen jälkeen varmasti laitankin, jos joku ei hae niitä sitä ennen. Tällä hetkellä lahjoittamista vastaan tappelee vielä se pieni ääni, että kai joku niistä voisi olla valmis jotain maksamaankin. Edes jotain pientä, millä saisi taas vähän paikattua taloudellista puskuria. Tämän hetkinen epävarmuus rahatilanteessa ei selvästi sovi minulle, ei ainakaan yhdistettynä huvenneeseen säästötiliin. Minä pystyin elelemään ihan ok opintotuella, kun tiesin ennalta että rahaa on tulossa, ja sitä on tulossa tietty summa tiettynä päivänä. Nyt rahaa on tilillä summa x, eikä mitään tietoa kuinka pitkälle sen pitäisi riittää. Epätietoisuus häiritsee suunnittelua valtavasti.
Ehkä sitä pitäisi vain käpertyä hetkeksi sohvannurkkaan hyvän kirjan kanssa. Johdattaa ajatukset pois ikävältä kehältä ja toivoa että se unikin sieltä vielä tulisi. Jotenkaan ei huvittaisi sotkea unirytmiä nyt niin pahasti, mitä kokonaisten yöunien skippaaminen tekee.
maanantai 19. marraskuuta 2012
Härkää sarvista
Raivauksessa on rehellisesti sanoen yksi osa-alue mitä olen vältellyt. En vain nyt aktiivisen raivauksen aikana, vaan jo vuosia: pieni saareke johon en ole koskenut edes muutoissa. Alue jossa on saanut vallita täysi sekasorto ja villin lännen meininki; kyse on kannettavastani. Siihen nähden kuinka paljon käytän konettani, olen laiminlyönyt tiedostojen organisoinnin täysin. Kovalevyllä on kuitenkin tilaa ja yleensä olen myös löytänyt kaiken tarvitsemani (tai jotain tarpeeksi likeltä liippaavaa) viimeistään puolen tunnin haun jälkeen - silloin siis kun en ole suorilta käsin todennut nopeammaksi kirjoittaa jotain pikkujuttua uudestaan tai ottaa uusia kuvia. Näihin kumpaankin myönnän välillä syyllistyneeni.
Tänään päätin vihdoin tehdä asialle jotain. Heräsin ilman kelloa jo kahdeksalta ja lupasin itselleni käydä läpi edes tänä vuonna otetut kuvat. Edes pintapuolisesti poistaen tuplakappaleet ja epäonnistuneet otokset yhdistäen kuvat lopuksi yhteen kansioon (josta ne olisi myöhemmin helppo siirtää teemoittaisiin kansioihin, kun loputkin kuvat olisi käyty läpi).
Vauhtiin päästyäni päätin kuitenkin jatkaa ja sain purettua kaikki päivämäärän mukaan luodut kansiot ja siirrettyä kaikki kuvat teemoittaisiin kansioihin. Sen jälkeen olen jatkanut kuvien jakamista alakategorioihin, ja ehtinyt monen alakategorian kohdalla jopa käydä yksittäiset kuvat läpi kokonaisuuksina poistaen kaikki turhan samankaltaiset kuvat kategoriasta.
Kun lähtötilanteessa kuvia oli eri nimisissä kansioissa eri puolilla kovalevyä ja saman teeman kuvat saattoivat olla kymmenissä eri kansioissa, olen kohtalaisen tyytyväinen jo tähän astiseen saavutukseen: kaikki kuvat ovat yhdessä kansiossa ja teemojen mukaan (eihän tähän tilanteeseen pääseminen vienytkään kuin lähes seitsemän tuntia...). Kuitenkin haluaisin tänään tauon jälkeen käydä vielä viimeisiksi jättämieni pahimpien kansioiden kimppuun: vielä tarkemmin järjestämättä ovat hiirikuvat, aikuisten rottien kuvat ja rottien poikuekuvat, joita on yhteensä muutamia tuhansia - valtaosa lähes identtisiä keskenään, kun olen ollut kuvia koneelle siirtäessäni liian laiska poistamaan huonoimpia otoksia jo kamerasta. Jos sitten jatkossa osaisi tehdä sen heti.
Tekstitiedostojen kohdalla kaaos ei ole yhtä paha ja sen kimppuun ehtii todennäköisesti pureutua huomenna kirpputoripöydän tyhjentämisen jälkeen. Sitten kun nekin on saatu kuriin, olen taatusti ansainnut päästä ulos syömään. Omalla kohdalla tiedostokaaos on varmasti se pahin esimerkiksi, mihin muutaman minuutin säästö silloin tällöin voi pitkällä aikavälillä johtaa. Kun eihän pari tiedostoa vähän väärässä paikassa haittaa, kun äkkiäkös ne siirtää sitten kun jaksaa miettiä mihin ne koneella haluaa... Harmi vain, että missään muualla kuin koneella tuhannet pikkujutut eivät mahdu kovin kauaa väärille paikoille.
Tänään päätin vihdoin tehdä asialle jotain. Heräsin ilman kelloa jo kahdeksalta ja lupasin itselleni käydä läpi edes tänä vuonna otetut kuvat. Edes pintapuolisesti poistaen tuplakappaleet ja epäonnistuneet otokset yhdistäen kuvat lopuksi yhteen kansioon (josta ne olisi myöhemmin helppo siirtää teemoittaisiin kansioihin, kun loputkin kuvat olisi käyty läpi).
Vauhtiin päästyäni päätin kuitenkin jatkaa ja sain purettua kaikki päivämäärän mukaan luodut kansiot ja siirrettyä kaikki kuvat teemoittaisiin kansioihin. Sen jälkeen olen jatkanut kuvien jakamista alakategorioihin, ja ehtinyt monen alakategorian kohdalla jopa käydä yksittäiset kuvat läpi kokonaisuuksina poistaen kaikki turhan samankaltaiset kuvat kategoriasta.
Kun lähtötilanteessa kuvia oli eri nimisissä kansioissa eri puolilla kovalevyä ja saman teeman kuvat saattoivat olla kymmenissä eri kansioissa, olen kohtalaisen tyytyväinen jo tähän astiseen saavutukseen: kaikki kuvat ovat yhdessä kansiossa ja teemojen mukaan (eihän tähän tilanteeseen pääseminen vienytkään kuin lähes seitsemän tuntia...). Kuitenkin haluaisin tänään tauon jälkeen käydä vielä viimeisiksi jättämieni pahimpien kansioiden kimppuun: vielä tarkemmin järjestämättä ovat hiirikuvat, aikuisten rottien kuvat ja rottien poikuekuvat, joita on yhteensä muutamia tuhansia - valtaosa lähes identtisiä keskenään, kun olen ollut kuvia koneelle siirtäessäni liian laiska poistamaan huonoimpia otoksia jo kamerasta. Jos sitten jatkossa osaisi tehdä sen heti.
Tekstitiedostojen kohdalla kaaos ei ole yhtä paha ja sen kimppuun ehtii todennäköisesti pureutua huomenna kirpputoripöydän tyhjentämisen jälkeen. Sitten kun nekin on saatu kuriin, olen taatusti ansainnut päästä ulos syömään. Omalla kohdalla tiedostokaaos on varmasti se pahin esimerkiksi, mihin muutaman minuutin säästö silloin tällöin voi pitkällä aikavälillä johtaa. Kun eihän pari tiedostoa vähän väärässä paikassa haittaa, kun äkkiäkös ne siirtää sitten kun jaksaa miettiä mihin ne koneella haluaa... Harmi vain, että missään muualla kuin koneella tuhannet pikkujutut eivät mahdu kovin kauaa väärille paikoille.
sunnuntai 18. marraskuuta 2012
Kuormaa kierrätyskatokselle
Nyt kirpputoriviikon ollessa lopuillaan sitä on käynyt taas astetta kriittisemmäksi omien kirpputorilaatikoiden suhteen. Laatikoissa on vain ehjää ja käyttökelpoista tavaraa, mutta osa tavarasta on ehkä kuitenkin sellaista, jota ihmiset eivät välitä ostaa. Topit keskellä talvea tai mihinkään sarjaan kuulumattomat parittomat kupit eivät ole myyntihittejä, vaikka jollakulla ehkä voisikin olla niille vielä käyttöä.
Kirpputorilaatikoista ja kaapeista onkin nyt alettu erottaa kierrätyskatokselle meneviä tavaroita. Olemme joka tapauksessa ottamassa autoa alkuviikosta lainaan, joten muita asioita hoitaessamme voimme aivan hyvin viedä yhden tavarakuorman myös kierrätyskatokselle. Kierrätyskatos sijaitsee aivan opiskelija-asuntojen keskellä ja kaikki saavat viedä sinne ehjää mutta itselle tarpeetonta tavaraa.
Nyt kasassa alkaa olla iso ikeakassillinen, jonka lisäksi aijon kysyä mieheltä luvan kiikuttaa toisen meillä olevista porrasjakkaroista katokselle. Toiselle porrasjakkaralle kun löytyy kotoa selkeä paikka, mutta toinen pyörii aina jossain tiellä. Näitäkin kun on nyt kertynyt kaksi, kun meillä oli yksi ennestään ja tämän asunnon edelliset vuokralaiset olivat jättäneet toisen tänne pois muuttaessaan.
Tällä viikolla, tai oikeastaan nyt viikonlopun aikana raivaus on muutenkin edennyt. Kirpputorilaatikot keskellä kämppää ovat ehkä todella toimineet raivausblokkina. Harmi vain, ettei niistä vieläkään päästä täysin eroon. Minimanilla myynti kun ei ole käynyt ihan niin vilkkaasti, että raaskisin ottaa pöytää sieltä toiseksi viikoksi. Osa tavaroista jäänee siis yhä odottamaan Manhattanin pöytää, vaikka Manhattanin jonot ovat jotain käsittämätöntä. Vielä pari viikkoa jonossa ja saatan olla valmis kiikuttamaan loputkin tavarat kierrätyskatokselle.
Kirpputorilaatikoista ja kaapeista onkin nyt alettu erottaa kierrätyskatokselle meneviä tavaroita. Olemme joka tapauksessa ottamassa autoa alkuviikosta lainaan, joten muita asioita hoitaessamme voimme aivan hyvin viedä yhden tavarakuorman myös kierrätyskatokselle. Kierrätyskatos sijaitsee aivan opiskelija-asuntojen keskellä ja kaikki saavat viedä sinne ehjää mutta itselle tarpeetonta tavaraa.
Nyt kasassa alkaa olla iso ikeakassillinen, jonka lisäksi aijon kysyä mieheltä luvan kiikuttaa toisen meillä olevista porrasjakkaroista katokselle. Toiselle porrasjakkaralle kun löytyy kotoa selkeä paikka, mutta toinen pyörii aina jossain tiellä. Näitäkin kun on nyt kertynyt kaksi, kun meillä oli yksi ennestään ja tämän asunnon edelliset vuokralaiset olivat jättäneet toisen tänne pois muuttaessaan.
Tällä viikolla, tai oikeastaan nyt viikonlopun aikana raivaus on muutenkin edennyt. Kirpputorilaatikot keskellä kämppää ovat ehkä todella toimineet raivausblokkina. Harmi vain, ettei niistä vieläkään päästä täysin eroon. Minimanilla myynti kun ei ole käynyt ihan niin vilkkaasti, että raaskisin ottaa pöytää sieltä toiseksi viikoksi. Osa tavaroista jäänee siis yhä odottamaan Manhattanin pöytää, vaikka Manhattanin jonot ovat jotain käsittämätöntä. Vielä pari viikkoa jonossa ja saatan olla valmis kiikuttamaan loputkin tavarat kierrätyskatokselle.
perjantai 16. marraskuuta 2012
Ei kilpavarustelulle
Kilpailuhenkisyys ja keräilyvimma ovat pari raivauksen vihollista. Halu pyrkiä mahdollisimman kattaviin kokoelmiin, jotka päihittävät kaikkien muiden kokoelmat. Pieni keräilykateus aina jos toiselta saman lajin harrastajalta löytyy jossain suhteessa astetta parempi kokoelma. Se saa aina epäilemään oman kokoelman toimivuutta ja kattavuutta: löytyykö siitä nyt ihan varmasti kaikki tarpeellinen, kun x, k ja z vielä uupuvat. Mitä jos tulee se päivä, jolloin oikeasti kaipaan jotain josta en tällä hetkellä edes pidä ja sitten kadun kun olen raivauksen nimissä poistanut sen kokoelmistani; tässä kohtaa sillä ei ole mitään merkitystä, että kyseinen esine on ollut kokoelmissani vuosia ilman että olen koskaan edes vaivautunut käyttämään sitä.
Isot luvut ja kattavat listat vain tuntuvat niin hienoilta netissä. Yli sadan lautapelin pelikokoelmat, monipuolisuudellaan pökerryttävät dvd ja kirjavalikoimat, mitä monipuolisimmat virikekaapit rotilla... Se tunne, kun hyllyistä voi löytyä mitä tahansa. Oma dvd ja kirjahyllykin olivat ennen raivausta siinä pisteessä, että olisin voinut vaikka luvata jokaisen löytävän sieltä jotain itseään kiinnostavaa; niin laidasta laitaan niissä oli sisältöä. Sitten minusta tuli tylsä, ja päätin että minulle riittää että minä löydän sieltä itselleni mielekästä sisältöä. Tilallisesti tämän päätöksen jälkeen on helpottanut, mutta välillä vanhat tottumukset nostavat päätään: melkeimpä kaipaan ihmisten ihmettelyä ja päivittelyä täpötäysien hyllyjen äärellä heidän löydettyään jotain täysin absurdia, joka on hankittu hyllyyn vain absurdiuden vuoksi; mielenkiintoisena kurioteettina.
Vaikka unohdun välillä kadehtimaan toisten kokoelmia ja vertaamaan niitä omiin tynkäkokoelmiini, en voi pohjimmiltani sanoa olevani kovin harmistunut. En enää siinä kohtaa kun tajuan, ettei itsellä ole enää useita kirja- ja pelilaatikoita vintillä sisällä olevien täpötäysien hyllyjen lisäksi. Kaikki omista tavaroista muutamaa muisto- ja sesonkilaatikkoa lukuunottamatta ovat sisätiloissa ja siten helposti hallittavissa. Tiedän mitä tavaraa minulla on, eikä ajatus esimerkiksi sen muuttamisesta tai läpikäymisestä enää ahdista. Nämä ovat niitä asioita, joita koetan aktiivisesti muistella silloin kun erehdyn kadehtimaan toisten kokoelmia. Visualisoin niistä aiheutuvan tavaramäärän ja koetan sovittaa sen tähän asuntoon. Viimeistään siinä kohtaa keräilykärpänenkin yleensä kaikkoaa ja paikalle jää tyytyväisyys omaan tilanteeseen.
Omissa kokoelmissa on ihan tarpeeksi valinnanvaraa, mutta täydentäminenkin on sallittu: uusia juttuja on yhä lupa kokeilla ja kokoelmia kartuttaa, jos löydän jotain jota oikeasti itse haluan. Määrän ja monimuotoisuuden lisäämiseksi hyllyihin ei tule enää mitään, millä ei ole todellista arvoa minulle itselleni (tai miehelle, jos se olisi vain minusta kiinni, dvd hyllyyn vapautuisi heti lisää tilaa ;D). Enhän minä ole kuitenkaan pitämässä mitään yleistä kirjastoa tai leffavuokraamoa; miksi minun pitäisi siis pyrkiä kattamaan kaikki genret klassikko-osastoja myöten.
Isot luvut ja kattavat listat vain tuntuvat niin hienoilta netissä. Yli sadan lautapelin pelikokoelmat, monipuolisuudellaan pökerryttävät dvd ja kirjavalikoimat, mitä monipuolisimmat virikekaapit rotilla... Se tunne, kun hyllyistä voi löytyä mitä tahansa. Oma dvd ja kirjahyllykin olivat ennen raivausta siinä pisteessä, että olisin voinut vaikka luvata jokaisen löytävän sieltä jotain itseään kiinnostavaa; niin laidasta laitaan niissä oli sisältöä. Sitten minusta tuli tylsä, ja päätin että minulle riittää että minä löydän sieltä itselleni mielekästä sisältöä. Tilallisesti tämän päätöksen jälkeen on helpottanut, mutta välillä vanhat tottumukset nostavat päätään: melkeimpä kaipaan ihmisten ihmettelyä ja päivittelyä täpötäysien hyllyjen äärellä heidän löydettyään jotain täysin absurdia, joka on hankittu hyllyyn vain absurdiuden vuoksi; mielenkiintoisena kurioteettina.
Vaikka unohdun välillä kadehtimaan toisten kokoelmia ja vertaamaan niitä omiin tynkäkokoelmiini, en voi pohjimmiltani sanoa olevani kovin harmistunut. En enää siinä kohtaa kun tajuan, ettei itsellä ole enää useita kirja- ja pelilaatikoita vintillä sisällä olevien täpötäysien hyllyjen lisäksi. Kaikki omista tavaroista muutamaa muisto- ja sesonkilaatikkoa lukuunottamatta ovat sisätiloissa ja siten helposti hallittavissa. Tiedän mitä tavaraa minulla on, eikä ajatus esimerkiksi sen muuttamisesta tai läpikäymisestä enää ahdista. Nämä ovat niitä asioita, joita koetan aktiivisesti muistella silloin kun erehdyn kadehtimaan toisten kokoelmia. Visualisoin niistä aiheutuvan tavaramäärän ja koetan sovittaa sen tähän asuntoon. Viimeistään siinä kohtaa keräilykärpänenkin yleensä kaikkoaa ja paikalle jää tyytyväisyys omaan tilanteeseen.
Omissa kokoelmissa on ihan tarpeeksi valinnanvaraa, mutta täydentäminenkin on sallittu: uusia juttuja on yhä lupa kokeilla ja kokoelmia kartuttaa, jos löydän jotain jota oikeasti itse haluan. Määrän ja monimuotoisuuden lisäämiseksi hyllyihin ei tule enää mitään, millä ei ole todellista arvoa minulle itselleni (tai miehelle, jos se olisi vain minusta kiinni, dvd hyllyyn vapautuisi heti lisää tilaa ;D). Enhän minä ole kuitenkaan pitämässä mitään yleistä kirjastoa tai leffavuokraamoa; miksi minun pitäisi siis pyrkiä kattamaan kaikki genret klassikko-osastoja myöten.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)