Viimeiseen viikkoon asunnossa ei ole tapahtunut mitään mullistavaa. Ellei sitten mullistavaksi lasketa sitä, että asunnon kaksi kesyrottapoikuetta (yhteensä 17 rottamuksua) ovat kasvaneet ja vaativat koko ajan enemmän huomiota. Tämän seurauksena vapaa-aika on mennyt enemmän rottaharrastuksen kuin asuntoon liittyvien pohdintojen parissa.
Eilen oli kuitenkin Turun eläinsuojeluyhdistyksen avoimet ovet, ensimmäistä kertaa sellaiseen aikaan että ehdin oikeasti myös paikalle. Tällä kertaa visiittiin oli kaksikin hyvää syytä: ensimmäisenä mielenkiinto uutta hoitolaa ja sen tiloja kohtaan, toisena jo useamman viikon pikkuhuoneen nurkassa lojunut tyynykassi. Huonokuntoisimmat tyynyt kun saivat jatkaa nyt matkaansa pedeiksi löytöeläimille. Ennen lähtöä tein myös viimeisen pikatarkistuksen kaappeihin ja lisäsin kassiin muutamia kissan- ja koiranleluja ja kissojen kynsisakset - viimeiset ei-rotta-aiheiset eläintarvikkeet mitä asunnosta löytyi. Tai lähes viimeiset - viimeisen käärmeksen etsiessä vielä omaa kotiaan en ole pystynyt luopumaan vielä kaikista matelijatarvikkeista.
Eläintarvikevariaation kaventaminen on ollut yhtäaikaa sekä vapauttavaa että haikeaa. On eri asia päättää haluavansa keskittyä joksikin aikaa vain yhteen lajiin ja antaa kaikki huomionsa sille, kuin tehdä konkreettisesti mahdottomaksi se että voisin vaikka heti samana päivänä hakea asuntoon kissanpennun tai kanin niin että minulla olisi sille valmiina kaikki mitä se voisi tarvita seuraavan kymmenen, kahdenkymmenen vuoden aikana. Tämä on ollut havaittavissa siitä huolimatta, että en todellakaan haluaisi löytää itseäni tilanteesta jossa olisin hetken mielijohteesta päättänyt sitoutua johonkin lemmikkiin niin pitkäksi aikaa. Eipä sillä että moinen olisi vieläkään täysin mahdotonta: rottatarvikkeista kun löytyy niin kissanhiekkalaatikko ja paperipohjaista kissanhiekkaa, sopivan kokokoisia ruokakuppeja, kissanruokaa kuin myös pieni raapimapuu... Nyt sentään puuttuvat kuljetusboksi ja ne lelut.
Tällä hetkellä en kuitenkaan kaipaa asuntoon lisää hoidettavia ja vastuuta. Haluan keskittyä nyt olemassa oleviin lemmikeihin ja tavallaan jo odotan sitä kun poikaset lähtevät maailmalle ja rottala rauhoittuu. Huolimatta kaikista niistä kauniista kissoista, söpöistä koiranpennuista ja kaneista joita hoitolalla näin, tiedän että olen tällä hetkellä parempi lemmikinomistaja pienemmälle ja rajatummalle laumalle. Ja se onkin mielestäni se piste josta eläinsuojelutyö yksinkertaisimmillaan lähtee: pitämällä hyvä huoli niistä eläimistä jotka on ottanut omalle vastuulleen. Jos kaikki tekisivät niin, se olisi lähes ainoa tarvittava eläinsuojelutyönmuoto (loukkaantuneiden villieläinten ja karkulaisten auttamista ehkä lukuunottamatta). Tässä pisteessä ei toki käytännössä olla, mikä konkretisoituu hoitolalla käydessä hyvin: kodittomia eläimiä, etenkin kissoja on paljon. Niinpä meillä on jo miehen kanssa sovittuna, että jos asunnosta joskus kissanpaikka vapautuu se tarjotaan jollekin eläinhoitolalla kotia etsivälle. Sen aika ei kuitenkaan ole vielä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti