Hyvä kiertää

Lemmikkipalstojen yleisellä höpinäalueella on ollut jo pidempään Hyvä kiertää -ketjuja. Ketjujen idea on hyvin yksinkertainen: ihmiset voivat ilmoitella paikkakunnan kera ylimääräisistä tavaroistaan, joista ovat valmiita luopumaan ilmaiseksi. Muut voivat sitten ketjusta bongailla itselleen tarpeellisia esineitä. Itselle on ketjujen kautta sekä tullut että lähtenyt tavaraa. Tulijoista omiin suosikkeihin kuuluu iso ja tuuhea kultaköynnös-kasvi. Lähtijät ovat olleet sekalaisempaa seurakuntaa. Viimeksi tänään ketjun kautta lähti miun vanha tietokonetuoli.

Tuolin tuli hakemaan nainen, johon olen törmännyt samojen ketjujen kautta kerran aiemminkin. Viimeksi tapasimme kesällä, kun hän tuli hakemaan meiltä muuttolaatikoita. Olimme juuri muuttaneet tähän nykyiseen asuntoon ja olin varastoinut kaikki hyvin kasaanmenevät pahviset muuttolaatikot vintille odottamaan tulevaa käyttöä. Minun puolestani ne olisivat sopineet olemaan vintilläkin, mutta miehen mielestä ne olivat vähän tiellä. Niinpä suostuin hänen ehdotukseensa luopua laatikoista, mutta poisheittämisen sijaan lisäsin ne kyseiseen lahjoitusketjuun.

Tänään sain kuulla, että näistä lahjoitetuista laatikoista oli ollut suuri apu kyseisen naisen muutossa. Samalla hän kertoi kuinka laatikot olivat jatkaneet matkaa hänen luotaan. Hän oli muuttonsa jälkeen kuullut sattumalta kaupassa puhelun, jossa mies oli todennut lähtevänsä vielä etsimään muuttolaatikoita ennen kotiinpaluutaan. Puhelun kuultuaan nainen oli mennyt kysymään mieheltä laatikkotarpeesta tarkemmin ja tarjoamaan näitä meiltä lähtöisin olevia laatikoita. Apu oli otettu mielihyvin vastaan ja niin laatikot lähtivät kolmanteen muuttoonsa uuden perheen matkaan. Samat laatikot, jotka olisivat yhtä hyvin voineet olla yhä täällä stressin ja turhan säätämisen aiheuttajina varastoa tukkimassa, ellei mies olisi patistanut niistä luopumaan.

Tämä lyhyt juttutuokio kyseisen naisen kanssa muistutti taas itselleni, että joskus pientä rahallista korvausta suurempi ilon aihe on vain saada tavaralle uusi elämä jonkun sellaisen luota joka arvostaa sitä sillä hetkellä enemmän. Itsellä turhaan tilaa vievä ja tiellä oleva roju voi jonkun toisen ihmisen luona muuttua taas toivotuksi ja tarpeelliseksi tavaraksi, joka tekee arjesta sujuvampaa. Kummankin arjesta, kun lahjoituksen myötä saa itsellekin lisää tilaa.

Uusia tapoja itsensä palkitsemiseen

Shoppailu istuu tiukemmassa kuin sitä välillä tahtoisi myöntää. Vaikka raivaus on jatkunut jo useamman kuukauden ja tunnen selvästi saaneeni ylimääräistä shoppailua kuriin, vanhat ajatusmallit pääsevät välillä yllättämään. Sain täksi kuukaudeksi koko kuukauden mittaisen työkeikan ja sen myötä ensimmäistä kertaa aikoihin kokonaisen normaalin kuukausipalkan kahdessa kahden viikon erässä. Vaikka töiden jatkumisesta ei ole mitään tietoa, jo tämä yksinään oli selvästi juhlan paikka.

Ensimmäinen palkkapäivistä oli eilen ja huomasin sen lähestyessä viettäväni yhä enemmän aikaa miettimällä millä pienellä itseäni palkan johdosta hemmottelisin. Mieleeni tuli lukuisia elokuva ja cd-levy vaihtoehtoja, työskentelenhän nyt päivät purkaen firmojen palautuslähetyksiä jotka ovat täynnä niitä. Seuraavaksi mietin uusia alusasusettejä, koska en ole hankkinut sellaisia aikoihin - ei sillä, etteikö minulla olisi yhä kaapissa joitain lähes käyttämättömiä sellaisia. Lukuisia vaihtoehtoja pyöriteltyäni pääsemättä itseni kanssa sopuun siitä mikä niistä olisi paras, luovutin. Kun annoin itseni miettiä mitä kaikkea voisin haluta lista oli suorastaan loputon; niin pitkä etten mitenkään voisi hankkia niitä kaikkia. Niinpä päätin etten hanki niistä mitään.

Minulla on selvästi osin huomaamattani ollut paha tapa palkita itseäni tavaralla - toki vain huolella perustelluissa tilanteissa (niiden perusteluiden ei ole kuitenkaan tarvinnut mennä läpi kuin itselleni ja itseä on niin kovin helppo vakuutella ja pettää). Tavaralahjan sijaan päätin edistää suunnittelemallani summalla yhtä pitkäaikaista haavettani: siirsin osan palkasta ASP-tililleni asuntoa varten. Kyseinen tili on ollut minulla jo pidempään, mutta viimeiseen vuoteen minulla ei ole ollut juurikaan varaa siirtää sille mitään kun jo normieläminenkin on pitänyt maksaa säästötililtä. Asuntosäästöön menneen summan lisäksi vein mieheni intialaiseen syömään. Meillä on ollut monta kertaa puhetta lähellä sijaitsevan intialaisen ravintolan kokeilemisesta, mutta tähän asti se on kuitenkin aina jäänyt.

Loppusumma palkasta jääkin nyt hyvillä mielin normaaliin elämiseen ruokineen ja vessapapereineen. Vakituisten töiden puuttuessa seuraavien kuukausien rahatilanne kun on yhä auki. Taloudellinen epävarmuus ei ole kuitenkaan itselle enää pätevä syy kerätä ympärille kunnon romupanssaria, vaikka mies jo hieman tuhahteli kuinka unohdan jälleenmyyntiarvon kokonaan laskuista, kun mietin että esimerkiksi leffat jotka haluaa nähdä vain kerran tai pari tulisivat jopa halvemmiksi hankkimalla ne videovuokraamosta ostamisen sijaan.

Kirjastonkäyttötreeniä

Minua on jo pidempään kiinnostanut lukea Rita Emmettin kirja Kaikki paikallaan - Rojun taltuttajan käsikirja. Minulla on kuitenkin ollut asiassa yksi ongelma: kirjan painos on ollut jo pidempään loppunut, eikä kirjaa ole täten ollut myynnissä. Niinpä olen odottanut, että kirja tulisi jossain vastaan. Eilen törmäsin blogeja lukiessa taas kirjan arvosteluihin ja päätin ensimmäistä kertaa vilkaista, löytyisikö kirja paikallisen kirjaston valikoimista. Sitä löytyi peräti viisi kappaletta, joista kaikki olivat tosin lainassa. Niinpä kirjauduin kirjaston sivulle, päivitin netin kautta tietoni ja tein varauksen kirjaan. Varasin samalla myös Anne te Velde-Luoman Kaaoksen kesyttäjä -kirjan, jotka olivat niin ikään kaikki lainassa. Jälkimmäistä olisi löytynyt myös nettikirjakaupoista, mutta sillä oli hintaa yli 30 euroa. Niinpä päätin ainakin tutustua kirjaan kunnolla ennalta ennen sen mahdollista hankkimista.

Oma vastahankaisuuteni käyttää kirjastoa liittyy osittain hajamielisyyteeni ja etenkin nuorempana minulla tapana olleeseen tavaroiden unohteluun eläinten ulottuville. Olen maksanut elämäni aikani niin monet myöhästymissakot ja joutunut korvaamaan useamman kirjan kanin tai koiran jyrsittyä ne rikki, että en ole koskaan osannut pitää kirjastoa täysin ilmaisena - vaikka toki myönnän, että sen suhteen vika on ollut käyttäjässä. Mutta onneksi systeemit kehittyvät. Nykyään omassa kirjastossa on mahdollista valita postitse tulevan myöhästymismuistutuksen sijaan etukäteen sähköpostiin tai tekstiviestinä tuleva muistutusviesti, niin että lainat on mahdollista uusia tai palauttaa ennenkuin kuin myöhästymismaksua alkaa kertyä, vaikka kirjojen palautuspäivä pääsisi lipsumaan muistista. Kotona olevista pahimmista tuholaisista on myös aika jättänyt ja itse on viimeinkin oppinut pitämään herkästi tuhoutuvat tavarat poissa noiden nykyisten karvakakaroiden ulottuvilta. Näiden muutosten myötä kirjaston käyttökin voi ehkä toimia taas paremmin huonommankin käyttäjän kannalta.

Sen verran tavarahamsteri tulee kuitenkin varmasti vielä nostamaan päätään, että mikäli pidän kirjoista kovin, on palauttaminen asteen vaikeampaa. Omaksi hankittujen kirjojen kohdalla niiden hyllyyn jättäminen tai poistaminen on aina valinta, lainat taas pitää palauttaa, vaikka kuinka tietäisi palaavansa kirjan pariin mielellään vielä monia kertoja. Mutta onneksi luopumistakin voi treenata.

Uusi haaste helmikuulle

Vuosi vaihtui ja uutta raivauslistaa ei tullut aloitettua. Tavaraa on kyllä poistunut tasaiseen tahtiin listan puuttumisesta huolimatta, joten lista jääkööt toistaiseksi laatimatta. Tavaran poissaaminen asunnosta kun ei selvästi ole enää tässä tavararemontissa se ongelmakohta. Sen sijaan uuden haasteen kanssa päätettiin tarttua siihen, mikä on osoittanut meillä karsintaa ongelmallisemmaksi: uuden tavaran sisääntulon rajoittamiseen. Niinpä helmikuun haasteeksi on asetettu olla ostamatta yhtään uutta ei-välttämätöntä tavaraa. Ruokakaupassa käydään siis normaalisti, mutta mitään tavaraa ei osteta, ellei jokin jota ei voi korvata muulla satu hajoamaan. Keskustellessamme turhan määritelmässä puheeksi tuli myös karkit ja muut herkut ja päätimme ulottaa haasteen myös niihin - joululahjaksi saatuja popcorn -lippuja saa käyttää ja joulun suklaita hävittää, mutta niitäkään ei helmikuussa ostella.

Raivaushaasteisiin nähden tämä voi olla kova pala. Itselle kun tarttuu kovin helposti "ihan vahingossa" alekirjoja ja halpoja pokkareita, siinä missä mies bongailee toistuvasti "ainutlaatuisia" tilaisuuksia eBaystä. Ehkä kuukauden totaalinen ostolakko auttaa kiinnittämään tarkemmin huomiota kaikkiin niihin tilanteisiin, joissa omalla tavaramäärällä on tapana lisääntyä. Samalla tavadieetti toivottavasti vapauttaa vähän lisärahaa keittiökokeiluihin, niin ettei tarvitse joka raaka-aineen kohdalla kytätä sitä halvinta korvaavaa vaihtoehtoa.

Tarpeellisen monta määritelmää

Tänään tuli törmättyä uutiseen, joka kertoi pian ilmestyvästä dokumenttielokuvasta Tavarataivas. Dokumentissä Petri Luukkainen luopuu vuodeksi omaisuudestaan. Hän vie kaikki tavaransa vuodeksi varastoon, josta hän saa hakea itselleen yhden uuden tavaran päivässä. Mitään uusia tavaroita hän ei saa ostaa ja kokeilun aluksi hänellä ei ole edes vaatteita. Lähtötilanne on siis vedetty hyvin lähelle nollaa - asunto ja varastokopin ja asunnon avaimet hänellä kun kuitenkin täytyy oletettavasti kokeilun alussakin olla.

Dokumentissä Luukkainen tulee pohtimaan, mitkä omistamistamme tavaroista ovat oikeasti välttämättömiä ja mitä omistamme siksi, että pidämme niistä tai kuvittelemme tarvitsevamme niitä. Koska ensimmäinen tavararyhmä on äärimmilleen karsittuna oikeasti hyvin pieni, valtaosa raivauksen jälkeen jätettävistäkin tavaroista kuuluu jälkimmäisiin ryhmiin. Näin myös meillä: asunnosta saisi varmasti helposti poistettua satoja esineitä ilman että se mitenkään merkittävästi hankaloittaisi omaa elämää saati tekisi siitä mahdotonta. Iso osa näistä esineistä on pientä arkipäivän luksusta, jota kaipaan ympärilleni: hyvä valikoima kirjoja, elokuvia ja lautapelejä. Viihdykettä joista etenkin kaksi ensimmäistä saisi hyvin helposti ilmaiseksi käyttöönsä ja josta kolmannenkin kohdalla osaan olisi mahdollista päästä käsiksi esimerkiksi yhdistystoiminnan kautta.

Itsellä ei ole kuitenkaan tarvetta pyrkiä omistamaan vain se välttämättömin. Silti sen kyseenalaistaminen, mikä on mielestäni ehdottoman tarpeellista on varmasti paikallaan. Onko kaikki tarpeellisena pitämäni oikeasti sitä, vai olenko vain keksinyt uusia tarpeita saadakseni oikeutuksen hankkia jotain jota olen halunnut? Ja jos näin on, tarvitsenko esinettä oikeasti tai pidänkö siitä niin paljon että haluan pitää sen sen mahdollisesta näennäistarpeellisuudesta huolimatta?

Luukkasen käyttämä tavaroiden sivuunlaittaminen on pienemmässäkin mittakaavassa joskus luopumista helpottava metodi. Itsekin on tullut joskus jemmattua sivuun tavaroita, joista en ole varma tarvitsenko niitä vai en. Tavaroiden jemmaamisesta on alkanut koeaika - mikäli olen oikeasti tarvinnut sivuun vietyä esinettä, olen pystynyt hakemaan sen takaisin. Jos en, vaan esine on ollut esimerkiksi helppo korvata helpommin käsillä olevilla esineillä, olen usein nopeasti unohtanut mitä tarkalleen ottaen olen vienyt pois. Silloin tavarat on ollut helpompi hävittää kokokonaan - paitsi niinä kertoina kun on erehtynyt käymään tavarat vielä uudelleen läpi niin että on muistanut kaiken jemmaamani ja mihin niitä olen aiemmin käyttänyt. Silloin jo kertaalleen unohdetut esineet ovat saattaneet muuttua nopeasti uudestaan hyvin tarpeelliseksi, ellei peräti välttämättömiksi.

Lopuksi vielä linkki uutiseen: http://www.hs.fi/sunnuntai/Vuosi+ilman+tavaraa/a1305637194190

Keräilyvimma

Rakastan keräilyä, mutta tavaran raivaamisen myötä olen joutunut miettimään aiempaa kriittisemmin rakastanko oikeasti kaikkia kokoelmiani ja mitä kokoelmien täydellisyys minulle merkitsee. Keräilyn liikkeelle lähtö kun tarvitsee tietenkin jonkin kimmokkeen ja itselläni tuo kimmoke on aina ollut ihastuminen johonkin sarjaan, oli kyse sitten kirjoista, astioista, peleistä tai televisiosarjasta. Ihastuttuani kovasti johonkin sarjan osaan, haluan tietää sarjasta lisää. Tutustuttuani siihen laajemmin seuraa seuraavan arvioinnin paikka; mikäli pari seuraavaakin osaa ovat itselleni mieleen, haluan hankkia sarjan usein kokonaan itselleni.

Tämä viimeinen kohta on ollut itselleni se isoin kompastuskivi. Joidenkin sarjojen kohdalla koko homma kun kääntyy tässä kohdin päälaelleen: lakkaan hankkimasta asioita siksi, että juuri kyseinen esine merkitsisi minulle jotain. Hankin asioita, jotta saisin täydennettyä sarjan. Etenkin kirjojen kohdalla tämä käy monesti vaivihkaa: hankin ensin yksittäisiä kirjoja kirppareilta aina kun niitä tulee vastaan. Kun en enää vähään aikaan ole löytänyt kyseisen kirjailijan kirjoja kirppareilta, siirryn divareihin. Ja kun divareistakin lopulta loppuu valikoima kyseisen kirjailijan osalta, siirryn nettiin; ensin tarkistamaan mitä minulta vielä puuttuu ja sitten nettihuutokauppoihin hankkimaan ne. Monesti ne viimeiseksi jääneet, harvinaisemmat teokset ovat niitä, joista olen maksanut eniten ja joita en välttämättä ole koskaan lukenut. Mutta saatuani ne ja niiden myötä sarjan täyteen, en ole todellakaan halukas luopumaan niistä.

Nyt raivauksen myötä olen hävittänyt joitain keskeneräisiä sarjoja. Sellaisia joita olen alkanut kerätä, mutta joiden kohdalla olen jossain vaiheessa unohtanut miksi alunperin halusin kyseisen sarjan niin kovasti. Mutta joita olen silti hankkinut vain saadakseni kokoelmasta täydellisemmän. Viimeksi eilen yksi sarja sai lähteä, kun huomasin harkitsevani ostavani siihen yhden osan vain siksi, että sitten minulla olisi ne kaikki - koko trilogia, josta en ole lukenut ensimmäistäkään osaa. Eihän se ensimmäinenkään osakaan ole ollut hyllyssäni kuin joitain vuosia.

Keskeneräiset sarjat joihin en ole alunperinkään ollut niin ihastunut ovat olleet helpompia hävittää. Nyt jäljellä olevat ovat vaikeampia päätettäviä. Miten toimia esimerkiksi keskeneräisen sarjan kanssa, johon kuuluu monia osia joita vielä haluaisi, mutta joka on kokonaisuutena täysin järjetön edes pyrkiä hankkimaan kokonaan (tapausesimerkiksi Muumi-mukit; meillä alkaa joulun jälkeen olla mukeja jo riittävä määrä, mutta silti sarjaan kuuluu joitakin vanhempia mukeja joita haluaisin)? Tai kirjailijan koko tuotannon, joka ei muodosta täysin eheää kokonaisuutta ja johon mahtuu siten pari teosta, joista en ole niin kiinnostunut, mutta jotka on silti hankkinut itselleen (tapausesimerkiksi Leena Lehtolainen, jolta sorruin hankkimaan hyllyyn myös ne ensimmät Lehtolaisen alaikäisenä kirjoittamat nuorisoromaanit)?

Numeroitujen olohuoneessa esillä olevien sarjojen kohdalla ongelma vielä korostuu. Kun taloudessa asuu kaksi keräilijäluonnetta, on kummankin vaikea antaa periksi sille että esimerkiksi suosikkipelin lisäosat hankittaisiin muussa kuin numerojärjestyksessä (sittenhän hyllyyn jäisi ikävä aukko) tai etteikö Disney klassikoiden sarjaa pyrittäisi täydentämään puuttuvien numeroiden osalta (vaikka kaikki leffoista eivät välttämättä kiinnosta niin paljoa kuin toiset). Tähän mennessä ongelmaa on ratkottu rajaamalla kerättävien sarjojen määrä selvästi aiempaa pienemmäksi ja päättämällä esimerkiksi lautapeleistä ne, joihin lisäosat tuovat oikeasti jotain olennaista lisää. Silti sitä on itsestä alkanut tuntua, että tällä tavoin keräilyongelma pysyy ehkä hallinnassa, mutta sitä ei silti olla vielä ratkaistu. Kahden keräilijän taloudessa 'hallinnassa' on kuitenkin jo selvä edistysaskel aiempaan kaikenkattavaan holtittomaan keräilyyn.

Lisää alesortumisia

Kirjakaupan alennusmyynnissä käyminen toimi itseni kohdalla mainosten tapaan. Kirjakaupassa vietetty aika ja sielä nähdyt mielenkiintoiset teokset jäivät pyörimään mieleen. Jäivät pyörimään niin pahasti, että poikkesin kirja-aleen vielä kahdesti ensimmäisen kerran jälkeen. Ensin miehen kanssa käyttämään toisen lahjakortin pariin keittokirjaan. Itselleni otin Vegaanikeittiön käsikirjan, koska haluaisin oppia tekemään enemmän myös kasvisruokaa, jonka lisäksi kirja sisältää paljon vinkkejä munien, maidon, liivatteen, yms. korvaamisesta, mitä illanvietoissa joutuu aina välillä treenaamaan ihmisten ruokavaliorajoitteiden vuoksi. Mies puolestaan kokkaa mieluiten aina ohjeen kanssa, joten hän kaipasi meille kaappiin yhtä teosta jossa olisi laajemmin erilaisia ruokaohjeita. Toinen shoppailukerta oli vähemmän harkittu ja poikkesin eilen hakemaan vielä yhden kirjan unelmien toteuttamisesta, jota tulin selanneeksi molemmille käyntikerroilla. 

Näiden sortumisten myötä olen hyvin tyytyväinen siitä, etten ole nyt alennusmyyntien aikaan joutunut eksymään yhteenkään vaatekauppaan. Tällä hetkellä kun en tarvitse uusia vaatteita, niin en myöskään tarvitse tietoa siitä, kuinka paljon voisin säästää niitä hankkimalla. Sikäli tämä tunne on kyllä outo, koska samassa kauppakeskuksessa käyttämieni kirjakauppojen kanssa olisi ollut monia vaateliikkeitä. Niihin  olisi siis ollut helppo poiketa ihan siinä samalla. Ehkä sitä on siis kaikista sortumisista huolimatta saamassa hiljalleen jotain tolkkua shoppailuunkin.

Shoppailukäytöksessäni on tapahtunut joulun jälkeen myös toinen pieni muutos. Kun olemme käyneet täydentämässä ja siistimässä kirpputoripöytäämme, minulla ei ole ollut juuri minkäänlaistatarvetta vilkuilla ympärilleni tai lähteä kiertelemään. Saatuani ja haettuani nyt parin viikon sisään useita mielenkiintoisia kirjoja, minulla on kerrankin kotona omasta mielestäni kylliksi uutta luettavaa. Myös kokoelmien päivitykseen jatkuvasti pyrkivä keräilyvimma on joutunut pikkuhiljaa hiljenemään, koska ainoat puuttuvat kirjat kolmelta tämänhetkiseltä lempikirjailijaltani ovat yhden ensimmäinen teos joka on ilmestynyt 70-luvulla ja jota ei ole ikinä suomennettu ja toisen viime vuonna ilmestynyt vasta suomennettu teos. Pitäisi varmaan jossain kohtaa ottaa taas tavoitteeksi lähteä kirjastoon tutustumaan uusiin kirjailijoihin. Ja ottaa ehkä oma keräilyvimmakin tarkempaan tarkasteluun.