Turun torilla

Olen kesän aikana kironnut useampaankin otteeseen sitä että meiltä puuttuu piha. Asumme ydinkeskustassa eikä asunnossa ole muuta kuin pieni ja tuulinen lasittamaton parveke, jolla ei viihdy oikein mikään kasvi, eikä sillä saa edes grillata. Ihmiselle jonka grillikausi alkaa yleensä jo huhtikuussa ja joka on tottunut napostelemaan vadelmia litratolkulla mummun puskista kumpikin miinus on ollut hankala niellä; tämän kesän grillausaldo on yksi kerta, ja torilla vadelmat maksavat 5€ per puolilitraa (mummula vattupensaineen myytiin mummun kuoleman jälkeen).

Viikonloppuna aloin kuitenkin taas arvostaa asunnon sijaintia uudella tavalla. Lauantai oli minun kokkauspäiväni ja ehdin pitkästä aikaa torille sen ollessa vilkkaimmillaan. Myyjiä oli paljon ja kojut täynnä houkuttelevia tarjouspusseja. Siinä valikoimaan tutustuessani ja pusseja hypillessäni minun oli tunnustettava itselleni yksi tosiasia: tulevaisuudessa omalta pihaltani en tule koskaan saamaan yhtä kattavaa valikoimaa yhtä helposti. Vaikka haaveilenkin isosta valikoimasta erilaisia marjapensaita ja muutamista hedelmäpuista, kasvimaaviljely ei ole koskaan ollut minun juttuni; olen toivottoman surkea kitkemään ja kastelemaan, ja hoidossani olevat viljelukasvit nuupahtavat yleensä hyvän matkaa ennenkuin ehtivät tuottaa yhtään satoa.

Lauantain torisaalis

Mutta torilla sitä satoa piisasi. Hetken valikoimaan perehdyttyäni päädyin nappaamaan mukaani ison pussillisen kurkkuja ja kesäkurpitsoja (kumpikin pusseista painoin useamman kilon), muutamia omenoita, rasiallisen suippopaprikoita, litran herneitä, puoli litraa luumuja, kolme rasiallista minimaisseja sekä pussilliset tomaatteja ja retiisejä. Koko iso säkillinen tuoreita maksoi yhteensä seitsemän euroa, ja niistä riittää taatusti useamman päivän tarpeiksi. Kotona kasa piti heti kuvata, niin innoissani olin saalistani.

Torin läheisyys mahdollistaa hyvin myös marjojen hinnan seuraamisen. Niitä meillä onkin nyt tarkkailtu ahkerasti ja laitettu sopivina päivinä kesää talteen. Kakkoslaatuista hillomansikkaa on saanut edullisimmillaan viidellä eurolla viiden kilon laatikon, ja se päätyikin heti hilloiksi ja mehuksi. Mustikan laatikkohinta on ollut alimmillaan 25 euroa, ja sillä hinnalla sitä päätyi viisi kiloa pakastimeen. Eikä mikään ole pitkään aikaan piristänyt työpäivän jäkeen paremmin kuin se kun töitten jälkeen torin läpi oikaistessani löysin laatikollisen mustaherukoita kympillä - nekin keitettiin sitten mehuksi.

Omaa pihaa odotellessakin mummulta peritty mehumaija on siis päässyt käyttöön ja säilönnän perusteet opetteluun. Omassa lapsuudessani niiden omaksuminen kun jäi vähän puolitiehen: mehumaijan käytöstä muistan lapsuudesta yhden äidiltä opitun ohjeistuksen: mehumaijaan ei saa koskea, sillä mehumaija on poppa eli kuuma. Äiti ei kai koskaan kauheasti halunnut minua ja siskoani pyörimään lähelle mehumaijaa ja kuumennettuja pulloja käsitellessä, sillä me olimme molemmat varsin vilkkaita - ja kovia kinastelemaan. Nyt tätä katkosta onkin sitten paikkailtu kyselemällä äidiltä miten mummu niitä mehuja teki ja käyttämällä googlea. Porkkana- ja lanttulaatikoiden ohjeet sentään ehti saada suoraan mummulta myöhempää käyttöä varten.

Tämän uuden harrastuksen myötä myös asuntoon kuuluva kylmäkellari on päässyt viimein sille sopivaan käyttöön. Olen jostain syystä lapsesta asti rakastanut taloja joissa kylmäkellari on jätetty remonteista huolimatta paikoilleen (ehkä osin mummun mehukellarista johtuen - mummun kellari oli aina täynnä erilaisia vadelma- ja mustaherukkamehuja joita me saimme sitten mukaamme mummun luona käydessämme). Tähänkin asuntoon muuttaessa kellari oli niitä harvoja asioita joista olin heti innoissani - siitä huolimatta ettei sille ollut ensimmäisenä vuotena muuta käyttöä kuin käärmeiden talvehtimispaikkana toimiminen. Nyt kellari on alkanut täyttyä mehupulloista ja hillopurkeista. Niitä sinne kuskatessa on kyllä tullut mummua ikävä. Olo on ollut kuin pikkulapsella jolla olisi pakottava tarve juosta mummun luo ja päästä kertomaan mitä osasi tehdä jo ihan itse.