Olen huomaamattani kasannut kirjahyllyyni ison kasan klassikkoja. Fiksun kuuloisia kirjoja, joita uskon sivistyneittein ja kultturellejen ihmisten lukevan. Viisaittein ihmisten, jotka kykenevät keskustelemaan sulavasti ja mielenkiintoisesti kirjallisuudesta. Kirjoja jotka kaikkien kuuluisi tuntea. Kirjoja jotka haluaisin tuntea. Mutta joita en lue. Vaikka luen paljon, kosken harvemmin hienoon klassikkokoelmaani. Luen rentoutuakseni, enkä halua suorittaa kulttuurin sanelemia kirjalistoja.
Klassikkohylly tuntuu kuitenkin asettavan omia vaateitaan. Ei sitä viitsi loputtomiin sanoa, että "se on minulla hyllyssä, mutta en ole vielä ehtinyt perehtyä siihen." Totuus kun on yksinkertainen: en ole halunnut perehtyä siihen. Luen mieluummin hömppää: kevyttä romantiikkaa, trillereitä, viihdyttäviä ihmissuhdedraamoja. Painavat ja pienellä präntätyt klassikkoteokset jäävät toistuvasti hyvin laukkuun sopivien viihdepokkarien varjoon.
Löydettyäni tänään divarista kokonaiset viisi kirjaa jotka oikeasti tahdon lukea (tai oikeastaan yhdeksän, koska yksi kirjoista on kovakantinen kokoelmateos, jonka ystäväni lupasi vaihtaa viiteen pokkariin, joista kirja koostuu), päätin vaihtaa taktiikkaa. Poistan hyllystäni velvollisuuskirjat, joita en kuitenkaan lue, ja keskityn kirjoihin joista minulle tulee hyvä mieli. Saahan ne klassikot tarvittaessa kirjastostakin, jos saan joskus oikeasti inspiraation niihin perehtyä. Poikkeuksen muodostaa Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläinen, joka lähti tänään matkaani divarista. Sen olen oikeasti halunnut lukea jo pitkään, ja sen kanssa haluan ottaa aikani ilman kirjaston lainoihin liittyviä uusimisia ja muistutuksia.
Edit. Päätöksen saldo: 9 uutta kirjaa hyllyyn, 19 pois. Ja raivaaminen jatkuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti