Varmuuden varalta

Tietämättömyys lisää tavaramäärää. Näin ainakin minun kohdallani: mitä vähemmän jostain tiedän, sen vähemmän uskallan siihen puuttua. Mitä vieraampi jokin tavararyhmä on itselleni, sen vaikeampi minun on ollut sen kohdalla olla aidon kriittinen sen tarpeellisuuden suhteen. Harmi vain, että sama koskee niin käyttöä kuin raivaustakin. Tietenkään kotiin ei tule niin kauheasti hamstrattua tavaraa, johon itsellä ei ole mitään kosketuspintaa. Kuitenkin sitä aina välillä eksyy kaappeihin muiden ostosten mukana: esimerkiksi tietokone ja kodinkonehankinnat ovat tuoneet mukanaan vinon pinon erilaisia vaihtoehtoisia piuhoja, ohjelmistolevyjä, oheistavaraa... Työkalupakkiin taas on vuosien saatossa kerrostunut kaikennäköisiä mahdollisesti tarpeellisia pikkunippeleitä, kuten erilaisia saranoita, nuppeja, pyöriä yms. osia joskus poistuneista huonekaluista, joita joisi joskus hyödyntää jossain rakenteluprojektissa. Jos siis harrastaisi jotain rakenteluprojekteja, mitä en ainakaan näin kerrostalossa tee.

Nämä kaksi osastoa ovat näyttäneet minulla vahvimmin himohamsterien aarreaitoilta. Koska en ole tiennyt, mitä tavaroista saattaisin vielä tarvita (etenkin, kun en ole kaikista piuhoista edes tiennyt mitä ne ovat), en ole hävittänyt niistä mitään. Näin tavara olisi yhä olemassa, jos joskus keksisin mikä se on ja mihin sitä voisi käyttää. Tai jos tekniseen laitteeseen tulisi jokin itselle vieras vika, jonka korjaamiseen tarvitsisi jotain koneen mukana tullutta; tällöin minulla olisi laatikko, josta koneista enemmän tietävä voisi penkoa tarvitsemansa. Ongelman kertautumista on tietenkin edistänyt se, että en ole käynyt laatikkoa läpi kodinkoneiden ja viihde-elektroniikan vaihtuessa, vaan olen aina vain lisännyt uudet sälät joukkoon. En ole myöskään koskaan merkinnyt, minkä laitteen mukana mikäkin sälä on tullut, eli laitteen poistamisen yhteydessä sen varaosien poisto ei itseltäni välttämättä edes onnistuisi. Mutta mitäpä pienistä: ovatpahan ne sitten varalla.  

Ainoa vain, etten ole oikeastaan ikinä tarvinnut kyseisestä laatikosta mitään. Tai vaikka olisinkin tarvinnut, olen päätynyt hakemaan ne kaupasta. Jos minulle kerrotaan, että tarvitsen piuhan xyz, en osaa mennä laatikolleni katsomaan kyseistä piuhaa: todennäköisyydet moisen piuhan tunnistamisellekin olisivat olemattomat. Sen sijaan käännyn asiantuntevan myyjän puoleen ja kerron, mitä olen vailla ja mihin ja joku toinen valitsee minulle tarvitsemani xyz kaapelin. Tässä kohtaa jopa myönnän olevani valmis maksamaan palvelusta; jos joku tekee minulle astetta helpommaksi asian jota en ymmärrä, josta en pidä ja joka ei kiinnosta minua, mutta joka minun silti täytyy hoitaa, kaikki apu asian hoitamisessa on plussaa. Etenkin silloin, kun en ole keksinyt toista tapaa hoitaa asia (esimerkiksi kotikotona tietokoneongelmat ratkesivat helposti: jos minulla oli ongelmia koneen kanssa, menin keittiöön ja leivoin suklaamuffinsseja. Sillä välin kun leivoin, veljeni katsoi koneen läpi. Minä rakastan leipomista ja veljeni on touhunnut koko ikänsä tietokoneiden kanssa, eli kumpikin hyötyi; veli kun pitää leivonnaista enemmän kuin leipomisesta).

Nyt päätin viimeinkin luopua isosta osasta varmuuden vuoksi -varastoistani. Lopputulos kun on ollut viime vuosien kohdalla aina sama: jos en edes tiedä mikä jokin on, on hyvin epätodenäköisestä että tulen tarvitsemaan sitä mihinkään. Ja vaikka joskus tulisin tarvitsemaan sitä johonkin, on hyvin epätodennäköisestä että muistaisin omistavani sen, jos en edes tunnista sitä ulkonäöltä. Tämä raivaus toi paljon selkeyttä työkalupakkiin ja säläkaappiin: nyt oikeasti tiedän, mitä niissä säilytän, ja tiedän mihin säilyttämiäni asioita voi käyttää. Toki tämän myötä tiedän nyt myös sen, että kaikki vieramman kuuloiset piuhat ja muut minun on nyt oikeasti haettava muualta, koska nyt voin varmuudella sanoa etten omista niitä.