Not buying it

Luettuani jo kahta blogia vuoden mittaiseksi suunnitelluilta ostolakoista omat sortumiset tuntuvat aiempaa suuremmilta. Etenkin kun toisessa blogeista häpeäsivulle ovat päätyneet sortumisina myös kivennäisvesipullo ja kahvittelut. Meillähän moisia ei edes laskettaisi, kun lompakon lihavoittamisen sijaan tavoitteena on asunnon laihdutus, eli tavoitteena ei ole suoranaisesti ostaa vähemmän, vaan ostaa tavaran sijasta ruokaa ja palveluita.

Mutta pahempikaan morkkis harvemmin edistää asioita mihinkään suuntaan. Epäonnistumisen jälkeen on parempi katsoa hetki taaksepäin miettien missä meni vikaan ja suunnata katse sen jälkeen takaisin eteenpäin. Tarkistaa tavoitteet ja jatkaa matkaa. Jos sitä edes loppukuun osaisi olla kompuroimatta.

Hetkeksi iski kyllä innostus ja kilpailuvietti; mikäli muutkin pystyvät olemaan vuoden ostolakossa, varmasti minäkin! Mutta kun en pystyisi. Enkä oikeasti edes haluaisi olla. Haluan kyllä vähemmän tavaraa, selkeämmän ja helpommin järjestettävän asunnon ja eroon kaikesta turhasta. Haluan vähentää shoppailua ja saada enemmän rahaa käytettäväksi kaikkeen muuhun. Mutta jos ihan realistisia ollaan, luen monet kirjat mieluummin pokkareina kuin kirjaston kovakantisina, koska minulla on käytännössä aina vähintään yksi keskeneräinen pokkari käsilaukussa bussimatkoja ja muita odotustuokioita varten. Peliaddiktina kaipaan myös variaatiota ja uusia tuttavuuksia pelihyllyyn. 1-2 kertaa viikossa useampia pelejä pelaavana perusmonopoli ei pidemmän päälle riitä ja kotona viihtyvänä sosiaalisena erakkona pelaan mieluummin tutussa mukavan laajassa peliporukassa täällä, kuin lähden tutustumaan uusiin lautapeleihin lautapeliyhdistysten kautta.

Yksi tärkein opeteltava asia itselle onkin ollut luopuminen. Useimmat pokkarit joutuvat takaisin kiertoon lukemisen jälkeen, jonkun muun iloksi. Ne kirjat joihin todella haluan palata useampia kertoja uudestaan ovat todella harvassa, ja niinä kertoina on aina mahdollista turvautua siihen kirjastoonkin. Lautapeleissä omalle pelityylille ja -porukalle sopimattomat pelit voivat olla isommaksi iloksi jollekin muulle ja vähentää samalta minulta pölyjen pyyhkimistä. Nykyään tosin peleissä virhehankinnat ovat käyneet aiempaa harvinaisemmiksi, koska harrastuksen edetessä pelit ovat muuttuneet koko ajan kalliimmiksi ja siten ennakkotutustuminen peleihin aiempaa keskeisemmäksi. Siinä missä vielä 2007 valtaosa peleistä tuli kirpputorilta 2-6 euron hintaan, tällä hetkellä eniten pelattuja pelejä myyvät vain erikoisliikkeet ja pelien hinnat pyörivät 40-80 eurossa per peli. Siinä ei enää halua yhden pelikerran jälkeen huomata, ettei tämä ollutkaan niin kiva.

Raivauksen edetessä oma suhtautumiseni omistamiini tavaroihin on muuttunut koko ajan. Erityisen vapauttavaa tämä on ollut kokoelmien suhteen. Aiemmin olen kerännyt hyvin monia asioita ilman suurempaa kriittisyyttä sen suhteen, mitä todella haluan omistaa. Nykyään sitä kiinnittää koko ajan enemmän huomiota kokoelmien laatuun määrän sijaan. Se ei kuinka monta vaatetta, lautapeliä tai kirjaa minulla on ei olennaisesti paranna elämänlaatuani tai lisää onnellisuuttani. Määrän sijasta merkitystä on sillä, kuinka hyvin minulla olevat tavarat vastaavat tarpeitani. Määrällisesti isojen kokoelmien sijasta avainsana on riittävässä määrässä variaatiota. Jos haluan pokkarikaapista löytyvän aina jotain uutta luettavaa, on minun turha täyttää suurinta osaa tilasta jo luetuilla kirjoilla. Jos pelaamiseni keskittyy aikuisille harrastajille suunnattuihin peleihin, kokoelmaan riittää hyvin pari lastenpeliä satunnaisia lapsivieraita ajatellen parinkymmenen lastenpelin asemesta (tässä kohtaa kyllä melkein sorruin ajattelemaan mahdollisesti tulevia lapsiani joskus tulevaisuudessa joita mahdollisesti kiinnostaisi lautapelailu - ikäänkuin niitä lastenpelejä ei enää tulevaisuudessa saisi mistään).

Muiden blogit ovat parhaimmillaan inspiroivaa luettavaa, mutta muiden projekteja ei pidä sekoittaa omaansa. Jokaisella kun on kuitenkin ollut omat lähtökohtansa tälle taipaleelle. Tärkeintä on edetä kohti omaa tavoitettaan.