Riippuvuuksien tunnistamista

Ostolakkoni takkuilee. Takkuilu ei ole suurta, mutta sitä on ollut sen verran paljon, että omalta osaltani voi tuskin enää puhua haasteen onnistumisesta. Ensimmäisten sortumisten jälkeen olin lähinnä pettynyt itseeni ja olemattomaan itsekuriini. Seuraavien jälkeen aloin miettiä tarkemmin omia käytösmallejani ja syitä sille miksi epäonnistuin. Tavoitehan kun oli periaatteessa varsin helppo; yksi ainut kuukausi ilman turhia ostoksia. Eikä edes mikä tahansa kuukausi, vaan vuoden lyhyin sellainen.

Asiaa pohdittuani huomasin käyneeni tämän taistelun kerran aikaisemminkin. Minulla oli paha tapa, josta halusin eroon. Pahe ei ollut mikään suuri tai kauhean häiritsevä, mutta yhtä kaikki turha rahareikä ja lisäksi epäterveellinenkin. Silloinkin uskoin yhtä vakaasti kuin tällä kertaa, että pelkkä päätös lopettamisesta riittäisi. En oikeasti uskonut että pienen paheen selättäminen vaatisi mitään sen kummempaa. Olihan lopetuspäätökselle selvät syytkin.

Viime kerralla jouduin kuitenkin nopeasti huomaamaan kehittäneeni riippuvuuden aineeseen, jota uskoin juovani vain huvikseni. Kyseessä oli Coca-cola, ja fyysiset vieroitusoireet alkoivat heti kun en pariin päivään saanut elimistöni kaipaamaa kofeiiniannosta. Siihen asti colan juonti oli ollut oma valintani ja arjessa helppo tapa pitää verensokeri ylhäällä ja skipata aamiainen ja lounas (en ole koskaan ollut hyvä syömään aamuisin ja tein tuolloin vielä pitkiä päiviä yliopistolla; en useinkaan syönyt mitään ennen alkuiltaa jolloin kotiuduin, mutta hyödynsin yliopiston limsa-automaatteja). Ihan heti en kyllä yhdistänyt vieroitusoireita colaan, koska pidin akuun ajatustakin naurettavana - miten muka limsaan voisi jäädä koukkuun. Pian yhteys ei ollut kuitenkaan enää kiistettävissä ja yhä useamman kerran vieroitusoireisiin tuskastuneena palasin normaaliin päiväannokseeni, aina yhtä varmana siitä, että tulisi vielä jokin mystinen parempi ajankohta käydä läpi nuo päänsäryt ja yleinen ärtyisyys ja levottomuus.

Shoppailun suhteen tilanne ei toki ole ihan yhtä paha. Ostolakkoilu ei kostaudu samaan tapaan fyysisenä oireiluna. Silti saan shoppailusta selvästi jotain jota en ole tullut ajatelleeksi aiemmin. Tavaranhamstraamisesta lukiessani olen törmännyt useampaan otteeseen siihen, kuinka monella ihmisellä shoppailu vapauttaa elimistöön mielihyvähormonia. Siksi shoppailemme helposti lohduttaaksemme tai palkitaksemme itseämme. Olotila menee kuitenkin nopeasti ohi, jolloin tarvitsemme taas jotain muuta mielihyväntunteen takaisin saamiseksi. Asiaa havainnointuani totesin oman shoppailuni olevan selvästi enemmän impulssiivista ja tunnesidonnaista kuin miehelläni. Mies hankkii meillä enemmän asioita harkinnan myötä, minä huvin ja mielihyvän takia. Osan shoppailusta olenkin saanut karsittua miettimällä tapahtumaketjua ostopäätöstä pidemmälle ja miettimällä tilanteita ja tapoja joilla aikoisin esinettä käyttää ja sitä istuvatko ne normaaleihin arkirutiineihini. Tämä ei kuitenkaan kohdallani yksinään riitä.

Tässä onkin itsellä selvä puuttumisen paikka; minun on löydettävä jotain, jolla korvata shoppailu. Pelkkä tavan poisjättäminen ei omalla kohdallani selvästi toimi, vaan on jossain määrin jopa bensaa liekeille. Kun tiedän, että jokin ei ole sallittua, sen unohtamisen sijaan mietin sitä kahta kauheammin. Minun on löydettävä jotain, jota haluan vielä shoppailuakin enemmän ja syrjäytettävä shoppailuhinku pikkuhiljaa. Rajattava sille haluamani suuruinen lokero. Colan kohdalla onnistuin rajaamaan käytön ensin viikonloppuihin ja sitten kodin ulkopuolelle. Alkuun se tarkoitti valtavia colamääriä viikonloppuisin ja aina ulkona käydessä ja kärvistelyä sallittujen aikojen ulkopuolella (ja alkuun pieniä sortumisiakin). Nykyään käyttö rajautuu kertaan tai pariin kuukaudessa ja ulkonasyödessäkin valitsen usein veden colan asemasta. Tähän pääsy vei kuitenkin aikaa.

Jossain määrin kyse on ehkä riippuvuuden korvaamisesta uudella riippuvuudella. Niin kovasti kuin sitä haluaisikin olla täysin vapaa kaikista riippuvuuksista, ei kroppa selvästi moista ratkaisua tue. Sen ihmeen haluaisin kuitenkin vielä jonain päivänä nähdä, että saisin vaihdettua epäterveellisemmät riippuvuuteni liikunta-addiktioon. Siihen on kuitenkin vielä hyvin paljon matkaa kaiken vapaaehtoisen liikkumisen ollessa minulle pakkopullaa. Välietapit pitäneekin asettaa johonkin realistisempaan. Sopivia rajatolppia miettiessäni koetan ensiksi palata yhteen vanhaan tapaani; aina jos minun tekee kovasti mieli ostaa jotain mutta onnistun hillitsemään itseni, siirrän aiottua ostosta vastaavan summan säästötilille. Säästötilille kertyneet rahat käytän sitten johonkin, jota haluan vielä enemmän kuin niitä monia pieniä yksittäisiä sortumisia. Tällä hetkellä isoimpana säästökohteena on oma asunto.